Ihana ilma

Tänään oli kerrassaan mahtava ilma: noin 5 astetta pakkasta ja pilvipoutaa. Oli ihanaa mennä koirien kanssa maastossa.

Siis mä en pidä , että koira katoaa silmistä. Ja erityisesti kuusikot, joissa on oksat matalalla eivät oli suosikkejani. No arvata saattaa, jotta missä fasaanit viihtyvät? Juu vallankin kuusien alla. Meillä on tässä vietynä fasaaneja maastoon ja niiden suosikki paikka on riistapellon viereinen kuusikko. Mikäs sen parempi paikka on altistaa itseään ahdistaviin asioihin kuin sellainen, jossa on monta jännää elementtiä. Niinpä menimme tänäänkin Eddien kanssa sinne. Haluaisin, että näkisin aina koiran vähintäänkin kasvillisuuden liikkeestä ja kuusikoissa ei aina pysty siihen. Häpeäkseni täytyy myöntää, että joskus on kokeissakin mokattu kuusikossa: ahdistua => painostus => juoksemin en => koira lapasesta.

No mutta hyvin meni tänään. Ja päätteeksi pari muistinoutoa, jotka menivät kuin vettä vaan. Ja uskokaa tai älkää, niin luovutti istuen. Täytyy tunnustaa, että Eddie on kyllä spesiaali mulle. Se on jotenkin täydellisen omistautunut ja elää miellyttääkseen juuri minua. (Onhan se tietty cockeri myöskin, joten osaa se ajatella ja toimia itsekin...). Sekin on sellainen hyvän mielen koira. Annihan on toinen, mutta se on aina ollut niin itseriittoinen, mutta toki hyvin huvittava.

Eddien ainoa iso miinus on ollut pullistelu muille uroksille, mutta sekin näköjään on ollut suurempi peikko minulle, kun edes onkaan. Tänä vuonna meillä on vieraillut ja on ollut uroksia hoidossa ja se on itsekin ollut monta päivää hoidossa paikassa, jossa on useampi uros. Ihan hyvin se tuntuu tulevan toimeen, kun hetken on saanut katsella. Anja kirjoitti blogissaan Eddiestä näin: "Elämä Eddien kanssa on ollut mukavaa, se on helppo ja symppis otus, vaikka onkin aika vauhdikas kaveri. Hermot sillä on ihan rautaa, fasutkin se kestää kuumentumatta. " Aika hienosti, eikö? Onkohan Eddiestä tullut nk. Pyhä Eddie mulle?

No ei Eddie ollut ainoa, vaan tyttäretkin saivat vauhtia ja jopa vaarallisia tilanteita lumikelkan muodossa. Ne muuten kulkevat kovaa...

Joulunaikaa ja -taikaa

Rauhaisaa Joulunaikaa rakkaat kanssaharrastajat. Toivottavasti olette olleet kiltisti!

Nöyrimmin pyydän anteeksi blogin lukijoilta, että tekstiä tuppaa tulemaan liian harvakseltaan. Elämä on niin hektistä pienten lasten kanssa, että iltaisin ei oikein ole halua kirjoitella blogia, kun väsymys on voimakkain tunne. Siispä rakkaat lukijat nauttikaa, kun tätä "herkkua"(?) on harvoin tarjolla.

Syksy meni harrastusrintamalla hyvin ja huonosti. Joskus jopa hyvin huonosti. Koirat saivat metsää silloin kun oli aikaa. Eddie meni muuten hyvin, mutta kokeissa nosti minun vanha ongelma päätään: hermostumisherkkyys. Vaikka Eddie muuten on niin kova koira, niin spanielille tyypillinen ohjaajapehmeys siinä kuitenkin on. Se reagoi vahvasti, kun multa "putoaa työkalut käsistä". Ja nehän putoaa herkästi, jos tulee jotain uutta tai muuten poikkeavaa. Kun mulla on hyvä fiilis, koira menee kuin unelma: haku pysyy nipussa, pysähtyy ylösajolle ja noutaa käteen. Jos joskus saan jonkun koiran käyttövalioksi asti, niin se on melkoinen suoritus noin ohjaajan henkiseltä puolelta. Koulutustekniikka on kyllä jo hallussa.

Laskin tässä, että Eddielle tuli hiukan alle 60 noutoa tänä syksynä, joten hyvin on sillälailla onnistuttu. Miinalla taasen noutoja on puhdas nolla, kun ylösajoja taitaa olla 5-10, joista ei yhtään peräänmenoa siis. Hitaasti mutta varmasti Juha rakentaa itselleen metsästyskoiraa. Järkevä mies siis! Jos se olisi ollut mulla, niin olisin jo kilpaillut sillä... Anni on ollut mukana, mutta vähemmälle se käyttö on jäänyt, kun ei ole ollut sille aikaa. Se onkin siirtynyt sinne besserwisser-mummeleiden kastiin, jossa kaikki säännöt ja käskyt eivät vissiin enää päde. Itseriittoinen se on ollut aina, mutta nyt alkaa olla kovakorvainenkin. Ei sen niin väliä, se on kuitenkin osuutensa jo tehnyt monikertaisesti. Eläköön vielä monta vuotta meitä huvittamassa.

Kasvatusrintamalla on hiljaista (kuten yleensä). Sofi piti astuttaa, mutta sille ei kelvannut valitsemani uros. No ei sitten. Kesällä otamme uuden yrityksen uudella uroksella. Täytyy saada se Bobi (Mallowdale Giddiup) jotenkin muuten mukaan vaikka myöhemmin. Olin vaan ajatellut rakentaa jonkinlaisen linjauksen siihen...Vaan ei sitten nyt.

Kokeissa kävi tänä vuonna kaksi L-koiraa: Tico (Deagol), joka Karisen Jukan ohjaamana sijoittui kolmanneksi SM-kokeissa ja toiseksi vuoden metsästyscockerikilpailussa. Koeuransa aloitti  Veeti L. Everard, jolle hieno avaus AVO2 tuloksella ulkomaisella tuomarilla riistarikkaissa maisemissa Ruovedellä. Ja sai myös palkinnon parhaasta noudosta viikonlopun aikana.

Perhe kasvaa (onneksi ei lukumäärällisesti enää) ja kukoistaa. Sonja on iso tyttö kaikinpuolin ja Markuskin osaa jo puhua äidin ymmärrettävin kahden sanan lausein. Ihanaa kun tulee joulu. Lasten synnyttyä joululle on tullut uusi merkitys. On suloista seurata lasten riemua!

Syökää ystävät niin, että napa ratkee ja juokaa kohtuudella!

Ulla & co.

Sun pitää metsästää enemmän sen kanssa.

Ei pysty kykenemään. Kaikki kapasiteetti on käytössä. Metsästetään niin paljon, kuin on mahdollista. Elämässä on niin paljon muutakin pienten lasten vanhemmilla ja tilaisuuksien järjestäminen on mahdotonta hyvin useinkin. Tämän otsikon kommentin sain viikonloppuna kokeessa. Varmasti aivan totta ja kyllähän ne minunkin metsästystaitoni kehitystä kovasti kaipaavat. Ei sitä aina ehdi kokeen tiimellyksessä lukea tuulta, eikä tajua aina maastoakaan. Tuo tuulihomma on muutenkin jännä juttu, olen kovasti miettinyt sitä ja vainua yleensä ja miten sen koiran tulee hakea milläkin tuulen suunnalla. Ja istunut, seissyt ja kulkenut maastossa miettimässä tuulta ja sen suuntaa ja miten se pyörii ja onko se sama mun poskella ja koiran nokan korkeudella. Puhumattakaan maavainuista, riistan ominaistuoksuista ja ilmavainusta. Kyllä kuulkaa on maalle muuttanut (toki jo vuosia sitten) kaupunkilaislikka ihmeissään välillä...

No paljon virrannut vettä meidänkin ojassa viime aikoina (konkreettisesti) ja kaikenlaista on tapahtunut. Aloitetaan nyt vaikka Inarin reissusta. Siitä onkin ollut aikaa, kun olemme olleet riekolla. Ja silloin olimme Muotkatuntureilla. Nyt olimme Kaamasesta noin 25 km pohjoiseen. Siellä maasto on paljon tasaisempaa, hyväkulkuista pääasiassa tunturikoivikkoa ja jänkää. Lintuja oli todella vähän. Näimme koko porukka yhteensä ehkä  20 kpl, joista vain yksi koko kohtalokseen hauliparven. Melkoisen huono tulos siis.

Eddie Säytsjärvellä

Olimme yhdessä koko perhe reissussa ja tämä rajoitti sekä minun että Juhan maastoaikaa. Samoin olisihan se mukavaa ollut kulkea yhdessä maastossa, eikä yksin. Minulle kuin tämä metsästysharrastuksen sosiaalinen puoli on hyvin tärkeää myöskin. Plus, että näillä pudotusmäärillä ei vielä voida puhua mistään varmasta saaliista. Juha kävi siis Miinan kanssa maastossa ja minä kuljin Eddien kanssa.

Juha Huttunen ja Anne Woivalin

Emäntä itte

Meillä oli siellä siis myös spanieleiden metsästyskokeet siellä. Valitettavasti emme saaneet yhtään tulosta aikaiseksi siellä. Riekkoja nähtiin, mutta ei saatu yhtään kentään. Sen verran nähtiin, että se motivoi sekä minua että Eddietä jatkamaan lauantaina himpasta vaille kuusi tuntia. Sunnuntaina koiran useampi päiväinen monituntinen juoksuttaminen maastossa alkoi näkymään ja reilun kolmen tunnin jälkeen oli pakko todeta, ettei enää juoksuteta sitä lisää. Ylpeä pitää olla ukosta, että on niin sitkeä... Nimittäin tuossa lupia hakiessa Ivalosta heitettiin ilmoille kysymys koirien jaksamisesta. Kun seisojilla kuulemma otetaan viiden koiran ryhmiä ja puoli tuntia hakua kerrallaan... Ja meidän pieni spanieliherra juoksee kuusi tuntia putkeen yhdellä 40 min makkaranpaistotauolla.

Sonja

Markus

Melkoisen sissejä on meidän lapsetkin, kun jaksoivat sen yli 1200 km suuntaansa olla auton kyydissä suuremmin valittamatta. Mennessä oltiin Rovaniemellä yötä hotellissa ja tullessa pudoteltiin putkeen koko matka yhden kauppa reissun ja kahden pissatauon voimin. Mukava reissu kaikin puolin. Kiitos kaikille osallisille!

Sitten pomputeltiin fasaaneja lähinnä treenimielessä. Kävin useampana iltana katsomassa olisiko maastossa riistaa. Rusakoitahan meillä on tässä "pilvin pimein". Sitten olikin aika Mestaruus-viikonlopulle! Siitäpä sitten ihan oma blokijuttu tuloillaan.

10 km

Piti kirjoittamani Inarin reissusta, mutta nyt jotenkin tärkeämpää on se, että minä juoksin eilen 10 km! Olen viimeksi juossut niin paljon lukiossa, joten melko merkittävää se on. Olen viime vuosina epäsäännöllisesti juossut ja viime keväästä lähtien olen juossut säännöllisesti 3-4 kertaa viikossa Eddien kanssa. Matkat ovat pidentyneet kesän ja syksyn mittaan. Syksyn tavoitteena oli juosta 10 km ja se on nyt saavutettu. Nyt pitäisi alkaa saada hiukan enemmän vauhtia, jotta pitkät lenkit olisivat mielekkäitä. Luin jostakin, että ihmisellä kestää noin vuoden säännöllisellä harjoittelulla nousta sohvaperunasta hyväkuntoiseksi. (Hevosella puoli vuotta ja koiralla pari kuukautta, ehkä jopa muutaman päivään vaan, jos on pohjia...)

Eddie on uskollinen lenkkikaveri, joka pysyy hanskassa tilanteessa kuin tilanteessa. Moni tietää, että se ei kaikista muista uroksista niin tykkää. Eilen lenkkimme varrella törmäsimme useampaankin koiraan tai koirakkoon, jotka louskuttivat ja ärhentelivät remmissä tai aidan takana. Eddie vaan katsoi minua ja jatkoi matkaa eteen päin. Sehän on aina minulla vapaana näillä maaseuden hiekkateillä, koska luotan siihen. Kaikenlaista sitä tuleekin vastaan siellä. Viimeinen "vastaantulija" oli kauris, joka seisoi pellolla ja katsoi meitä. Sitten nähtiin monenlaista lintua ja ratsukko ja koiria. Maallako ei koskaa tapahdu mitään?

Ehkäpä kirjoittelen Inarin reissusta joku päivä?

Ei uskalla, nolottaa, pelottaa

Minä olen kova jännittäjä. Siis aikuisten oikeasti kova jännittäjä. Tämä on ominaisuus (ongelma?) jonka olen tiedostanut jo kauan. Se on haaste, jonka olen ottanut ratkaistavakseni. Kaikki koirani ovat joutuneet kärsimään jännittämisestäni. Minulla on tapana lukita koirani ja se on suurin yksittäinen syy, miksi emme ole aina kokeissakaan kunnolla onnistuneet. Mitä sitä ihminen pelkää? Epäonnistumistako? Kaikkihan epäonnistuvat joskus. Jos ei pelaa, niin ei voi voittaa. Jos ei yritä, niin ei voi saavuttaa, mitä kukakin haluaa. Voittoa? Tietoa? Taitoa? Valaistumista? Tästä minäkin lähden: haluan tulla hyväksi koiranohjaaksi ja metsästäjäksi. Ehkä valaistua?

Hyvä ohjaaja? Kuva Jukka Paroinen

Miten tullaan hyväksi koiranohjaaksi ja metsästäjäksi? Kuuntelemalla viisaampiaan ja ottamalla neuvosta vaarin. Ketkä niitä viisaampia ovat? Kokeneet harrastajat tietenkin. No miten niitä neuvoja sitten saadaan. Uskalletaan kysyä ja viedä koira näytille ja otetaan kritiikki vastaan. Ja sitten prosessoidaan se vaikka punaviinipullon avustuksella. Omat parhaat ja kasvattavimmat neuvot ja kritiikit ovat tulleet suoraan sanottuna tuomarin tai kouluttajan suusta. Ja joka kerta on defenssi noussut ja on todella pitänyt miettiä ja vatuloida ja vastustaakin ajatuksia. Ja sitten näyrästi todeta, että asiassa on ajatusta. Siihen omaan tekemiseen sokeutuu. Todella tulee umpisokeaksi omien tekemisten suhteen. Jää pyörimään pientä kehää, eikä näe, että asia voisi toimia toisella tavalla paremmin.

Entäs se oma koira? Onko se nyt hyvä vai ei? Periaatteessahan se riittää, että on itse tyytyväinen. Se mikä on toiselle hyvä, voi olla toiselle suuri pettymys. Mikä muodostaa hyvän koiran? Oikeanlaiset geneettiset ominaisuudet ja koulutus. Koiralla on voi olla hyvät ominaisuudet, mutta huono koulutus. Tätähän me ollaan kokeiltu enemmänkin. Lopputulos ei ole hyvä. Voi olla myöskin huonot ominaisuudet ja hyvä koulutus. Lopputulos tyydyttävä. Tätäkin on kokeiltu ja uhrattu turhaa aikaa. Tekeekö sukutaulu koirasta hyvän: no ei tee. Se voi olla edistää asiaa, mutta loppukädessä niin monta asiaa on ihmisestä kiinni. Ja todistetusti omalla kokemuksella ei parhaan jälkeläisestä tule aina edes käyttökelpoista: Meidän Taimi-Anteroa ei koulutua kukaan (ei edes Erkki), vaikka se on kuinka Cocker Championship Winnerin tytär. Se elää omassa universumissaan. Haku on taivaallisen kaunista, mutta ei niitä jumeja jaksa kukaan aukoa. Olen lyönyt hanskat tiskiin. On mulla muitakin.

Taimi

Esimerkiksi Miina, joka on vihdoin löytänyt isännän. Ja lähempää, kun oli alunperin tarkoitus. Miinalainen, jota kukaan ei tuntunut aluksi haluavan, löysi oman ihmisen meidän Juhasta, joka ei aluksi halunnut Miinaa ollenkaan. Se sittenkin on sielujen sympatiaa. Onnellinen pieni cockeri ja isäntä. Tähän voisi laittaa sellaisen imelän sydänhymiön. Miina se on herkkä pieni koira, joka tarvitsee herkän käden. Olen hiukan salaa seurannut heidän touhujaan ja koira se ainakin on onnellinen. Voi sitä volttien määrää, kun Juha palkkaa hakukuviolla. Koiran kouluttamisen perusidea: molemmilla pitää olla hauskaa!

Juha ja Miina Kuva Jukka Paroinen

Voi Eddie! Minkälainen ohjaaja sinulla on! Urjalan vesilintukokeessa upeasti menneen tunnin vesityöskentelyn jälkeen ohjaajan hermot pettivät. Koira tekemässä hienoa ykköstulosta kaikkine ylösajoon pysähtymisineen ja ohjaaja törkeästi ylireagoimalla ja hosumalla pilaa kaiken. Ostetaan hermot, mieluummin paremmat kuin itsellä! Koira on valmiiksi koulutettu ja osaa kaiken, mutta ohjaaja on vieläkin ihan aloittelija... Voi huokaus! No kohden uusia haasteita ja kokeita. (Toisaalta ihan hyvähän se VOI2 tulos on, mutta kun kaikki edellytykset olisi ollut parempaankin...)

Haluatko oppia itsestäsi ihmisenä? Kouluta ihmeessä spanieli metsästykseen ja vie se kokeisiin... Kyllä aukenee.

T: Ulla

Anteeksi viive!

Viimeaikoina on tahti ollut sellainen, että ei ole ehtinyt paljoa ajattelemaan blogin kirjoittamista. Samalla on kirjallinen suoni on taas lakannut pulppuamasta. Mutta niinhän se on, että kun on paljon tärkeitä asioita, niin ne vähemmän tärkeät tippuvat pois. Päivät ovat yhtä kaaosta ja kun illalla saa lapset nukkumaan, niin ei enää jaksa mitään syntyjä syviä ihmetellä. Ruuhkavuodet!

Pannaan nyt ranskalaisilla viivoilla, mitä on tehty:
-Juha on treenannut Miinaa
-kyyhkysellä oltiin
-sorsallakin oltiin
-lomailtiin (ts. siivottiin ja järjesteltiin taloa ja pihaa...)
-käytiin Oulaisissa
-Sonja oppi R-kirjaimen
-Markus sanoo äiti, isi, tutti, tätä
-Eddie on ilmoitettu kokeisiin.

Kuvia:

 Eddie ja kyyhky

Eddie sorsalla

Minä ja Eddie

 Juha ja Miina

Meidän aarteet

Erämessuja ja juoksuja

Vaihdoin Miinan ja Annin Taimiin. Ensin Miinan juoksu alkoi ja viikkoa myöhemmin alkoi sitten Annin. Ja kun uros on kotosalla, niin poishan ne nartut on saatava. Tähän härdelliin ei kaivata tytärtä, jota pitää vahtia, ettei isä astu sitä. Lasten kanssa ei voi koskaan olla varma, että jääkö joku ovi tai portti auki ja bäng! Vahinko on nopeasti tapahtunut. Taimi tuli sitten viihdyttämään meitä. Ehkä sitäkin pitäisi hiukan treenata?

Vietin neljä päivää viime viikolla Erämessuilla spanieleiden ständillä. Mukavaa hommaahan se on, mutta todella väsyttävää. Kovasti ständillä kävi ihmisiä juttelemassa niin tuttuja kuin tuntemattomiakin. Minusta spanielit elävät nyt renessanssia noin metsästyskäyttöä ajatellen. Nyt rautaa on taottava, kun se on kuumaa. Kysyntä tällaisille pienille tai hiukan siitä isommille lintukoirille tuntuu olevan kovaa.

Kun on kysyntää, niin pitää olla tarjontaa hyvistä pennuista. Mutta tarjonta ei saa käyttölinjan pennuilla mennä yli kysynnän. Mieluiten vielä niin, että se alittaa sen. Minua tavallaan huolettaa se kova kysyntä, koska

1. käyttölinjan cockeri ei ole jokaisen ihmisen koira. Se on työkoira, joka on jalostettu tekemään töitä, ja tämä tulee ymmärtää. Pitää ymmärtää, mitä ottaa ja ei pidä ottaa, jos ymmärtää, ettei ole tarjota töitä koiralle.
2. Se on metsästyskoira, jolle en mielellään soisi suurta suosiota agilityssä, sillä se saattaisi viedä jalostuksen väärille urille. Meillä on upea koira, jonka eteen englantilaiset ovat tehneet kovasti töitä ja vaalineet metsästysominaisuuksia. Siis olen oikeasti hieman huolissani tästä agility-kehityksestä. Kuuleman mukaan jo agilityn huiput ovat kiinnostuneita koiristamme. Ei minulla ole varsinaisesti mitään sitä vastaan, että näiden kanssa agilityä harrastetaan, mutta tämä metsästyskäyttö tulee olla ensisijaista. Ja tulee olla kasvattajien prioriteetti numero yksi.
3. Määrä ei korvaa laatua. Tämä on siis noin tulevaisuutta ajatellen ja eikä koske oikeastaan nykyhetkeä. Mutta jos tästä nyt tulee joku muotijuttu, kuten vaikuttaa, niin kasvattajien vastuu korostuu. Se että rotu tai sen muunnos on muodissa ei koskaan lupaa pelkästään hyvää. Mielellään näkisin, että 10% cockereiden rekisteröinneistä olisi käyttölinjaisia, koska silloin meillä olisi elinvoimainen oma kanta (siis yli 500 yksilöä on se raja). Mutta tämä ei saa tapahtua koirien ja kotien laadun kustannuksella.

Oikea koti käyttölinjan pennuille? Rodunomaisesta käytöstä kiinnostunut koti. Ei tarvitse vielä harrastaa metsästystä, mutta pitää olla vakaa aikomus siihen. Eikä sillä metsästyksen määrällä ole niin väliä. Saa olla himometsästäjä ja sunnuntaimetsästäjä ja siltä väliltä. Ei sinänsä haittaa, jos yksittäiset pennut menevät muuhun käyttöön (tyyliin viranomaisille tai muihin lajeihin). Mutta valtaosan pitäisi mielestäni saada metsästävä koti.

Tämä nyt on tällaista tajunnanvirtaa, mutta kovasti olen pohdiskellut näitä asioita. Samalla olen miettinyt, että millaisella pätevyydellä näitä voi kasvattaa. Lähinnä siis että olenko itse siihen kelvolinen ja taidoiltani sopiva? Cockereita olen harrastanut koko elämäni ja käyttölinjan koiria yli 8 vuotta. Metsästystä olen harrastanut yli 10 vuotta ja parempi puoliskonikin on kova metsämies. Koiran kouluttajana olen keskinkertainen ja kilpailijana varmaankin myös keskinkertainen. Ja ymmärränkö sittenkään tarpeeksi? Käyttölinjan koirien kasvattajalla on isompi vastuu kuin ihan lemmikkikoirien kasvattajalla. Se ei riitä, että koira on terve ja kivanluontoinen. Sen pitäisi olla vielä suhteellisen helposti rakennettavissa metsästyskoiraksi. Ja kasvattajan pitäisi olla kykeneväinen auttamaan siinä prosessissa. Sitä on niin vastuussa siitä, että kasvatinomistaja on tyytyväinen metsästyskoiraansa ja rodun maine kehittyy positiiviseen suuntaan.

Lisättäköön vielä tähän, että vaikka minun taustani on lemmikkicockereissa, niin tänä päivänä olen ensisijaisesti kiinnostunut cockerista monipuolisena metsästyskoirana. Lemmikkicockerilla tarkoitan sitä, että lapsuuteni koirat olivat ihan perhelemmikkejä ilman sen suurempia harrastuksia. Ajatusmaailmani on kääntynyt aivan toisenlaiseksi siitä, kun aikuisella iällä hankin ensimmäisen oman koirani. Ja samoilla kriteereillä en enää valitse koiria, vaikka silloin saimmekin juuri meille sopivan koiran.

Aika kuluu nopeasti: kohta on jo Juhannus ja sitten ei enää mene kauaa, kun alkaa jahtitohinat!

Cockeriviikonloppu

Melkoisen touhukas, mutta mukava viikonloppu takana. Olin lauantaina cockereiden erikoisnäyttelyssä pitämässä omaa putiikkiani ja samalla cockereiden kerhokauppaa. Sunnuntaina oli vuorossa sijoituskoirani Sofin MH-kuvaus yhdessä Markuksen kanssa. Nyt väsyttää todella kovasti. Pitäisi tehdä inventaario tavaroista jne, mutta ajatus ei oikein kulje kunnolla.

Lauantai oli oikein mukava päivä, vaikka toki satoi aika runsaasti. Minua se ei haitannut, koska olin onneksi sisällä. Kaupa kävi ja mukavia ihmisiä oli. Stressin meinasi aiheuttaa oman autoni  vesipumpun rikkoutuminen. Mietin, että miten ihmeessä pääsen kimpsuineni ja kampsuineni paikalle? Onneksi appiukon Volvo oli käytettävissä sillä ehdolla, että se on lauantai-iltana klo 18. takaisin. Onneksi kaikki tavarat mahtuivat sinne kyytiin, ettei tarvinnut ajaa kahteen kertaan. Matkahan ei ole kuin 20 minuuttia yhteen suuntaan, mutta kuitenkin.

Ikimuistoisen päivästä teki se, että yllättäen kaksi Annin tytärtä saivat käyttöluokasta EH:n. En ollut kuvitellut, että niin voisi käydä, että käyttölinjainen voisi EH:n saada. Kyllähän se on niin, että se ulkomuoto on niin erilainen. Näillä tyttärillä tosin rakenne on oikeasti hyvä ja sellainen kuin käyttökoiralla kuuluukin olla. Suorat raajat ja liioittelematon runko ja miellyttävä pääkin vielä. Ja kovasti Annin näköisiä ovat kumpinkin. Anni tosin nykyään näyttä enemmänkin jakkihärältä kuin cockerilta, kun turkki on niin ihmeellinen. Koirat olivat siis Frosty Morning'seja, joten mulla ei ollut osaa eikä arpaa tähän hommaan, muuta kuin emän toisena omistajana.

Kuura (FM's Mireia), Judy (FM's Malena) ja Ginny (Saxaphone Pont), joka muuten sai H:n (kuva on Ninan)

Auto palautui tasan klo 18 Vaarilan pihalle ja huh, hiki meinasi tulla kiireessä.

Sunnuntaina pakkasin Markuksen autoon ja ajelimme Oittaalle MH-kuvaukseen. Hiukan tuotti haastetta pojan kanssa seisoskelu. Onneksi oli mukana kantoreppu,  banaania, maitoa ja rusinoita. Jaksoikin sitten lähes loppuun asti, kritiikin kohdalla tuli väsyitku. Sofi, joka oli syy paikalle saapumiseemme osoittautui aika lailla sellaiseksi, jonkalaiseksi olin sen ajatellutkin: Rohkea koira, joka ei piittaa leikkimisestä. Hauska yhdistelmä isäänsä ja äitiään. Eddie on tosi rohkea koira, joka palautuu tosi nopeasti ja rakastaa vetoleikkejä. Anni taas tulee suorastaan pahoinvoivan näköiseksi, jos sen kanssa yrittää mitään vetoleikkejä. Kaiken kaiken kaikkiaan minulla on hyvä kuva Sofista terve, toimiva ja hyvän luonteinen koira.

Treeniä treeniä

On niin mukavaa, kun päivällä on reilusti pituutta. Tulee treenattua koirien kanssa kunnolla. Minulla on tapana käydä ne läpi Miina-Eddie-Anni järjestyksessä ja samalla pääsevät kukin lenkille. Miinan kanssa me olemme aloittaneet paikallaanoloharjoitukset. Haluaa niin kovasti tulla luokse ja kestää korkeintaan kahden metrin poistumisen. Hitaasti hyvä tulee. Kestää muuten paljon paremmin damien heittelyn kuin minun poistumisen. Hakuharjoituksissa olen muutaman kerran heitellyt damia pysähtymismielessä, mutta tuntuu ottavan nokkiinsa siitä. Haku menee tuijotteluksi. Pitää antaa aikaa vielä ja ottaa hitaammin. Ehkä hiukan motivoituahakua?

Miinalla fasaanidami

  Olen innostunut kuvaamaan Eddien ja minun treenejä. Olemme erityisesti harjoitelleet noudon luovuttamista (sehän on ollut lähinnä koppi) ja lähihakua. Lisäksi olemme Juhan avustuksella harjoitelleet eteen lähetyksissä pysäytyksiä ihan damin vieressä. Ne alkavat onnistua Juhan napattua pari kertaa damin sen nenän edestä. Pientä epäröintiä on ilmassa pysähdyttyä ja koittaakin kysyä lupaa ensin Juhalta, mutta lopulta kääntää päänsä katsoakseen minua. Tästä ei ole videokuvaa. Kahdesta edellisestä on:

Annin kanssa touhutaan vaan kaikenmoista. Se on mun hyvänmielen koirani: loppumaton ilon ja huvin lähde:

Semmottista

Mulla alkaa olla otsikoiden keksimisessä näköjään suuria ongelmia. Ehkä johtuu siitä, että aina kerääntyy kaikenlaista kirjoitettavaa ja siksi otsikossa pitäisi olla monta asiaakin. No ei nyt ole.

Kuvailin videon pätkää mun ja Eddien treeneistä. Olen siis harjoitellut koiran pysäyttämistä ihan reilusti viime aikoina Olemmehan kärsineet hiukan heikosta ohjattavuudesta aina. Seli seli sen ajan puutteen kanssa ja sillä lailla: Eddie-video

Miina pysyy paikoillaan damia heitettäessä ja on muutenkin edistynyt huimasti. Melkoisen herkkis se on kyllä, mutta miellyttää kuitenkin minua paljon.

Melkein on itselläkin pentukuume, kun tutuilla on niin kovasti pentuja ja Facebook on täynnä pentukuvia. Käyttölinjan cockerista tuntuu olevan nyt kova kysyntä ja vaikuttaa siltä, että kaikki tarvitsijat eivät saa sellaista, koska cockerilla ei keskiverrosti ole kovin isoja pentueita. Esimerkiksi englanninspringeri saa aika paljon reippaamman kokoisia pentueita. Onni tässä on se, että harvoin jää yli mitään ja pennuille saadaan metsästävät kodit tai siitä kovasti kiinnostuneet kodit. Itselle ainakin on tärkeää kasvattaa nimenomaan metsästyskoiria ja myydä ne metsästäviin koteihin. Sehän on minun oma suurin kiinnostuksen kohde: metsästys ja koetoiminta. Minua ei haittaa koirien käyttö muuhunkin harrastamiseen, mutta lähtökohtaisesti mielenkiinnon tulee olla käyttötarkoituksessa. Tästä esimerkkinä Sofi: monitoimi koira, joka on palkittu metsästyskokeissa ja sai sunnuntaina ensimmäisen 0-voiton agilityssä: rata

Katto on valmis ja minusta siitä tuli todella hieno. Konesaumakattona sen pitäisi nyt kestää:

Prinsessa Sonja Olivia täytti 6.5 5 vuotta. Mihin se aika oikein valuu? Juurihan Sonjakin oli pieni vauva. Ja nyt on prinsessaikäinen tyttö. Jännä tämä prinsessavaihe tytöillä. Se kuulemma kuuluu tyttöjen kehitykseen ja se onkin lähes kaikilla pikkutytöillä jossain vaiheessa. Tosin minulta se on kyllä jäänyt kokonaan väliin. Sonjan ikäisenä pelasin poikien kanssa hiekkalaatikolla autoilla ja marmorikuulilla. Sitten kun koulu alkoi, niin oli aivan järkytys, kun poikien kuului olla tyhmiä ja niiden kanssa ei pitänyt muka leikkiä. En ole vieläkään tajunnut koko asiaa.

Kattoremppaa ja muuta

Viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet melkoista meininkiä. Miinalla on ollut kovin jännää ja aluksi meinasi olla liiankin jännää. Kattoremppamiehet kolistelivat ja paukuttivat niin, että Miina alkoi pelkäämään heitä. Pihalla ollessa vaan kierteli kaukaa ja haukkui. On se vaan niin erilainen isäänsä verrattuna, Eddie kun ei ole mistään moksiskaan. Ehkä on ihan tervettä seuraa tälle teinityttärelleen. Aika kun on kulunut, niin Miinakin on sopeutunut näihin miehiin (ensialkuun meinasi muutkin miehet olla kamalia) ja on uskaltanut käydä tervehtimässä heitä. Melkoista luonnetestiä on tämä kuitenkin ollut sille: kattoremontti, pienet lapset, koulutusviikonloppu, pihan siivoaminen ja lehtien puhaltaminen. Ja kaikista on selvitty ja lapsista parhaiten. Olisi ollut tänäänkin oikea kodakmoment, kun Markus leipoi Miinaa koirien tyynyllä olohuoneessa ja koira oli tyytyväinen.

Koiria olen treenaillut joka päivä hiukan. Miinalle hakuharjoituksia ja pysähtymisiä pillinvihellykseen ja paikallaanolemista. Eddielle lähinnä tottiskuvioita, koska on juoksukiellossa telottuaan jalkansa. Vaan millä estät koiraa juoksemasta sen ollessa vapaana pihalla. Tuntuu, että korvat tuulessa lepattaen juokseminen on eniten palkitsevaa sille.

 isä ja tytär

Katto alkaa olla valmis. Enää puuttuu räystäät ja juoksut ja viimeistely. Melkoinen "upgreidaus" talolle, kun katto laitetaan kuntoon (kattohan oli aaltopeltiä ennestään). Laitan kuvia, kun se alkaa olla valmis. Vapun miniloma meni räystäslautojen maalauksessa, pihan siivoamisessa ja kaikelaisen puujätteen polttamisessa (mm. leikkimökki ja grillikatos, jotka purettiin maalämmön edestä). Kumpikin teki 8h työpäivää pihalla ja äitini oli katsomassa lapsia. Nyt alkaisi takapiha olla multaa ja siemeniä vaille... vaan mistäpä raha, kun maalämpöremppa meni miinuksen puolelle, kun jouduimme extempore tekemään käyttövesijärjestelmäänkin remppaa? Nyt tiedän (melkein), miltä tuntuu Saharassa asuvista, kun hiekkapölyä on joka paikassa. En ehdi siivoamaan niin nopeasti, kuin pöly kantautuu takapihalta sisälle niin meidän kuin koirienkin jaloissa.

Miina Mii

Me vaihdettiin koiria Ninan kanssa. Minä kouluttelen Miinaa ja Nina trimmailee Annia. Onneksi olin treenaillut Miinaa sen ollessa meillä, joten kontakti oli valmiina. Sitä vaan sitten herättelemään ja muistia virkistämään. On jännä vertailla isää ja tytärtä. Eddie on vauhdikas, voimakas koira, jolla on sitä kovuutta jonkin verrankin. Miinallekin on vauhtia, mutta niin on pehmeyttäkin. Sähäkkä ja nöyrä koira, pitäisi olla helppo tällä kokemuksella koulutella. Ja onkin. Aloitin ihan kontaktiharjoituksilla ja leikkimällä pallon kanssa. Siis tämä on Peter Burtonin neuvoma hakuleikki, kannustetaan samalla koiraa taistelemaan ts. kaivamaan ja möyrimään ohjaajan edessä maastossa nenä maassa. Ohjaaja on polvillaan pennun edessä leikkimässä. Pallo piiloitellaan koiran huomaamatta ja annetaan sen löytää se käyttämällä nenäänsä. Tämän harjoituksen idea on saada pentu käyttämään nenäänsä ja pitämään se maassa. Tätä voidaan sitten varioida miten sitten kokee tarpeelliseksi. Tätä voidaan myös käyttää pysähtymisharjoituksena: koiran kanssa leikitään ja yhtäkkiä pallo lentää ja koirasta otetaan kiinni jne.

 Miina harjoittelee...

Eddien kanssa olemme harjoitelleet parihakua. Sille kun näissä meidän hommissa käyttöä. Sitä pitääkin harjoitella. Se nimittäin ottaa jonkin verran häiriötä muiden ohjaajien pillityksistä ja alkaa kyselemään minulta ja vauhti hidastuu. Kyllä se siitä kuitenkin.

Flunssaa ja aivotoimintaa

Viimeiset kaksi viikkoa ovat menneet tiukasti flunssan parissa. Aina tuntuu, että kun on nuha, niin aivotkin ovat täynnä räkää. Sen verran tahmeasti ajattelu kulkee. On melkoista koittaa toipua flunssasta, kun on marakattilauma kotona. Ei voi vaan vetäytyä sänkyyn peiton alle lepäämään, kun on taapero ja leikki-ikäinen kotona. Ja kun se talo ja ne koiratkin vaativat huomiota.

Flunssan lisäksi, mikä selkeästi haittaa mun ajatusten vapaata liikettä, on talon siisteys. Jos on kovin sekaisin ja likainen, niin ei pysty mihinkään ennen, kuin siivoaa sen. Ja sekaisin se on, kun on lapsia. Tuntuu kuin koko ajan saisi olla

• nostamassa tavaroita paikoilleen, 
• komentamassa Sonjaa siivoamaan leikkinsä pois ennen, kuin aloittaa uuden
• kieltämässä Markusta painamasta nappeja, pudottamasta tavaroita vessanpönttöön, kiipeämästä joka paikkaan 
• pesemässä ja linttaamassa pyykkiä
• täyttämässä ja tyhjentämässä astianpesukonetta
• pyyhkimässä paikkoja
• etc

Koirat ovat vähiten sotkevia (aikuiset, koulutetut ja kasvatetut, 2 kpl). Paitsi *hermot kiristyy* parhaillaan oleva kurakausi. Ollapa kunnolliset kenneltilat pesumahdollisuuksineen! Unelma olisi omalla sisäänkäynnillä, mutta talon yhteydessä. Siellä olisi kunnolliset pesumahdollisuudet, lattialämmitys ja ilmastointi. Sinne voisi sitten jättää tyypit kuivumaan lenkin jälkeen. Sieltä olisi myös kulku ulkotarhoihin. Nythän niiden tilat ovat saunan eteisessä, keittiön ja olohuoneen vieressä ja ne eivät ole ihan käynnölliset. Vaikka toki ihan käyttökelpoiset. Koirat ovat kuitenkin "tuhoeläimiä" eli helposti hajoittavat pintamateriaaleja etc. Nämä meidän koiratilat ovatkin jo ihan korjauksen tarpeessa. Aina joku pentu on syönyt seinää tai järsinyt jotain kulmaa. Lattiamateriaali on laminaattia ja se on monesta kohtaa turvonnut, kun juoma-astia on kaatunut, koirat ovat olleet märkiä etc. Seinissä on lasikuitutapettia, muuten ihan kiva, mutta on sitä vanhaa, jonka kuvoista menee ikä ja terveys hinkatessa likaa. No, rahaa odotellessa...

Ensin laitetaan katto, jota aletaan asentamaan viikolla 16. Ja budjetti on jo nyt 2 000 euroa miinuksella (käyttövesijärjestelmän yllättäva korjaaminen veti miinukselle)... Ja entäs piha? Siinä onkin tämän kevään suurin homma: n. 800 m2 pitäisi laittaa uutta nurmea takapihalle. Ja pitäisi tehdä pihasuunnitelma. Ainakin jonkinlainen... mutta kun ei kiinnosta (tai no kiinnostaa, mutta ei tarpeeksi). Ei ole mitään kompetenssia siihen puuhaan. Mun puutarhahommat on sitä, että ostetaan jotain kukkivia kasveja ja nykäistään ne jonnekin kasvamaan. Sitten huomataan, että tuli istutettua väärään paikkaan tai sitten meni nappiin. Puutarhan rakentaminen ja suunnittelu amelkoista perehtymistä ja ei oikein ole kuitenkaan niin suurta motivaatiota. Olisi hienoa, jos voisi teettää sen suunnitelman, mutta tämän hetkisessä tilanteessa se on vain unelmaa. Siellä pihan perällä on yksi kirsikkapuu. Sille olisi ihana saada muutama omenapuu. Karhunvattua kanssa olisi kiva. Juha haluaisi mustaherukkaa. Ja minä isoja pioneja....

Puuhommia riittää maanlämmön edestä kaaduista puista ja myrskyn kaatamista puista tuolla "meidän metsässä". No ensi talvena on saunapuita. Se on aina plussaa ja puulämmitteinen sauna on fantastinen.

Yksivuotias

 Markus 1 vuotta 21.3.2012

Pieni mies

(Jukka Kuoppamäen laulu)

Pieni mies, sinä naurat aina niin.
Pieni mies, unohdu et kyyneliin.
Pieni mies, sua kauan odotin.
Pieni mies, sinut viimein omistin.
Pieni mies, pieni mies, pieni mies.

Pieni mies, sinun katson kasvavan.
Pieni mies, näen päivän koittavan.
Pieni mies, jolloin seuraani sut saan.

Pieni mies, rinnalleni kulkemaan.
Pieni mies, pieni mies, pieni mies.

Pieni mies, sitä vielä tiedä et.
Pieni mies, miten paljon merkitset.
Pieni mies, olet tärkein päällä maan.
Pieni mies, maailmain saat kukkimaan.
Pieni mies, pieni mies, pieni mies.

Pieni mies, sinun katson kasvavan. 
Pieni mies, näen päivän koittavan.
Pieni mies, jolloin jatkat työtä mun.
Pieni mies, jätän kaiken käsiis’ sun.
Pieni mies, pieni mies, pieni mies.

Pieni mies, kun sä kerran vanhenet.
Pieni mies, silloin yksin ole et,
Pieni mies, omat pojat sulla on.
Pieni mies, tiedät mitä onni on.
Pieni mies, pieni mies, pieni mies.

Pieni mies, sinun katson kasvavan.
Pieni mies, näen päivän koittavan.
Pieni mies, jolloin suuri olet niin.
Pieni mies, kasvat isän haaveisiin.
Pieni mies, pieni mies, pieni mies.

Spanielin luonteesta, koulutettavuudesta ja älykkyydestä

Eilen sattui hauska tilanne tuossa pihalla. Juha oli talvella jättänyt puuliiterin päälle muutaman rusakon pään (oishan ne voinut laittaa sinne kompostiin siinä ihan vieressä...). Lumi kun suli sieltä, nämä tipahtelivat yksi kerrallaan maahan liiterin viereen. Koirat sitten vuoron perään löysivät ne ja kantoivat aarteitaan pitkin pihaa. No minä sitten pyysin jokaisen pään vuorotellen pois ja kumpikin teki aivan klassiset luovutukset aarteistaan. Anni jopa kaksi kertaa ihan peräjälkeen. Moni muun rotuinen koira olisi juossut karkuun jonnekin piiloon syömään aarrettaan.. Herttaiset spanielini halusivat jakaa aarteensa kanssani. Tämä on minun tulkintani. Osoittaako tämä tyhmyyttä? Järkeä? Älykkyyttä?  Tottelevaisuutta? Onko koirat hyvin koulutettuja? Onko meillä laumanjohtajuus kunnossa, kun kummallekaan ei tullut mielenkään muu, kuin antaa ne minulle?

Moni koiraihminen ei pidä tuosta palvelualttiudesta, mikä spanielissa on tai ainakin kuuluisi olla. Itse henkilökohtaisesti nautin siitä, että koirani tekevät hyvin pitkälle juuri sen, mitä niiltä pyydän. Tulevat kun kutsun, kääntyvät kun pyydän, tuovat kun haluan, istuvat kun käsken, ovat paikallaan kun odotan sitä etc. Pidän siitä ennustettavuudesta. Eivät ne tietenkään mitään robotteja ole ja minä en ole mikään Cesar Millan. Mutta onneksi olen kehittynyt. Muistan vuosia sitten, kun katsoin muiden koiria, jotka kulkivat vetämättä rinnalla. Ajattelin tuolloin, että voi kuinka joskus minullakin asia toimisi niin. Nyt ei kumpikaan koiristani vedä ja kulkee vapaanakin tuossa vieressä. Voi olla tietysti, että koira"materiaalikin" on vuosien saatossa muuttunut ja se vaikuttaa siihen. Eddielle varsinkaan ei tule mieleenkään mikään muu. Pidän siitä. Elämä on jotenkin yksin kertaista näiden kanssa.

Onko se älykkyyttä koiralla, että se haluaa oppia ja totella? Vai ovatko nuo riittävän yksikertaisia suurella laumavietillä varustettuna? Vai voisiko se olla molempia?

Koirien värinäöstä

Tutkin koirien välinäköä: http://ruistolat.blogspot.com/

Uudet damit testissä

Otin hauskoja kuvia koirista tänään, kun testailin uusia dameja. Lisää niistä tuolla firman blogissa.

moottorikelkkailua ja fasaaneja

Nyt on sitten jahtikausi ohitse. Yllättävän paljon sitä kuitenkin pääsi jahtiin, vaikka esim. metsäkanalinnut jäivät tältä vuodelta kokematta. No ehtiihän sitä varmasti sittenkin, kun lapset ovat isompia. Markusta kun ei vielä oikein voi jättää yön yli hoitoon tahi pidemmäksi ajaksi. Jostain luin aikoinani nyrkkisäännön, että lapsi voi olla erossa vanhemmistaan niin monta vuorokautta, kuin lapsella on ikää. Eli yksivuotias yhden vuorokauden ja vaikka viisivuotias viisi. Vaikka äidillä taitaa yleensä olla kaikista vaikeinta...

 Viikonloppuna päätin lähteä lasten kanssa mökille. Alkuperäinen suunnitelma oli lauantaina käydä katsomassa kokeita Janakkalassa, mutta kuullessani, että on vain kolme koiraa startissa ja hienoisen jäätävän tunnelman vallitessa kotona, päätin viettää perhepäivän. Juha sai valmistella kopiojyrsimensä ja lapsilla oli superhauskaa mökillä. Sonjakin pääsi moottorikelkkailemaan Samin, kummisetänsä, kanssa. Ja tietysti minulla oli mukavaa, kun lapsilla oli mukavaa. Ja kun tulimme lauantai-iltana kotiin, niin Juhakin oli saanut projektinsa valmiiksi ja sunnuntaina irtosi "lupa" lähteä katsomaan kokeita helposti.

 Eddielle kyytiä

omalla kelkalla

Minusta on aina mukava katsoa hyviä koiria hommissa. Ja niin oli sunnuntainakin. Erityisen otettu olin Ritolan Timon "Vallun" työskentelystä, joka jälleen upealla työskentelyllä otti täydet 137 pistettä rankassa lumessa ja kovassa lintutiheydessä. Noinkohan sitä itse koskaan yltää täysiin pisteisiin? ;) Mukavasti meni myös molemmat cockerit, joista toinen tosi väsyi 10 min ennen erän loppua, ja joutui keskeyttämään. Pari kuvaa:

 Friisin Kuura

Meryl Black Ring-Ouzel

Fasaanihommeleita

Toive toteutui: pääsimme kuin pääsimme koirien kanssa fasaanijahtiin. Anni ja Eddie olivat mukana ja Ninakin oli Taimin ja Tarkun kanssa. Tosin Taimi-Anteron jahti loppui ensimmäiseen ajoon. Korvat hävisivät aivan totaalisesti. Kummallinen eläin, joka tuntuu elävän omassa maailmassaan. No onneksi oli varaa vaihtaa koiraa ja niinpä seuraavat kolme ajoa sai Tarkku tehdä töitä. On suorastaan ihme, että se edelleen tasan 8 vuotta vanhana jaksaa työskennellä. Koira oli kaksi vuotta sitten hyvin lähellä kuolemaa. Onnistunut proteesin laittaminen toiseen lonkaan pelasti koiran:

Tänä päivänä koira liikkuu hyvin ja elämänsä voimissaan. Ja mitä parasta linnut saavat kyytiä...

Eddie hoiti hommansa hienosti, muuta kerran karkasi noudolle. Lintu putosi tielle ja tämä himokas noutaja ei  voinut vastustaa. Onneksi ei ollut mistään omasta ylösajosta paukkunouto... Anni sai olla mukana viimeisessä vedossa ja sillä oli selkeästi hauskaa. Jännä haavakon talteenotto hyytävän kylmästä virtaavasta ojasta selkeästi oli sille mahtava kokemus. Anni on aina ollut sellainen, että jos lintu on kuollut, sitä kannetaan mieluiten pystösulista. Haavakot tekevät poikkeuksen kylläkin, pelkää varmaan niiden karkaavan. Damitkin kannetaan jostain kulmasta. Olisi kaiketi pitänyt silloin nuorempana puuttua siihen nouto-otteeseen, mutta olin niin epävarma noudon kouluttaja tuolloin, että en uskaltanut. Ja nyt koiran ollessa vanhempien enää viitsi. Tämä huvittavista huvittavin koira saa tehdä sen, niin kuin haluaa. Pääasia on, että homma hoituu. Ja tämä koira luovuttaa istuen. Kuvat ovat nyt väärin päin, kun en nyt osaakaan muuttaa niiden järjestystä...

Ja, hui! Sekin on 7,5 vuotta. Mihin se aika katoaa?

Viikonlopun päätteeksi koirat jonottava kylpyhuoneen ovella, kun Juha siivoaa siellä ampumaansa rusakkoa. Sanoi, että tuntuu, että olisi kahden cockerin sijasta kolme, kun kaikki käyvät nostamassa eläintä ja ihmettelevät sitä... kolmas cockeri on se vaimo vissiin... :). Hyvin valittu rotu, kuin koirat muistuttavat omistajaansa tai päin vastoin... vai miten se menikään?

Koulutusvideoita netistä

Luovutus
Nouto
paikoillaan pysyminen
ohjaukset

Hauska juttu

Tämä meinaan Pintrest .

Säännöllisen urpo ohjaaja

Ääh, joskus tuntuu, että olen aivan täydellisen puusilmä ja lahjaton ohjaaja ja koirankouluttaja. No, ehkä siitä ei ole kyse, mutta kyllä taas on ihan aivokuollut olo. Olin Cockerspanielit ry:n järjestämällä tokoklinikalla. Ahkerat ja innokkaat tottelevaisuustoimikuntalaiset olivat saaneet Pekka Korrin, kennel Tending . Melkolaisen pätevää koulutusta oli siis tiedossa.

Minulla on melkoisen jännittäjän ja häpeäjän tausta. Ennen aina hävetti, kun ei osannut sitä tai tätä. Ja koiratkin olivat melkoisen solmussa kanssani useinkin. Muutama vuosi sitten uskaltauduin Bengt Rödsethin kurssille, kennel Fågeljägarens . Bengt oli hyvin suorasanainen minulle ja hirveän defenssin ja parin punaviinilitran jälkeen olin muuttunut nainen. Päätin aina altistaa itseni kaikenmaailman koulutuksille ja kritiikeille. Ei sillä niin väliä, vaikka ei aina osattaisi tai ymmärettäisi. Nytkin innostuin: "Jee, taas on mahdollisuus mennä nolaamaan itsensä". Ja yllytin siskonikin mukaan. Hellu on juuri samanlainen jännittäjä kuin minäkin. Joten oman mukavuusalueen ulkopuolelle meneminen kehittäisi varmaan Helluakin. Uskon, että aina omalla mukavuusalueella pysyminen ei kehitä ihmistä. Jos meinaa oppia jotain, on poistuttava sieltä.

Osallistuin kurssiin Eddien kanssa. Olen ajatellut, että voisihan sitä käydä Eddien kanssa tottelevaisuuskokeissakin. Alkeissahan me olemme, koska tosiasia on se, että olemme joutuneet kovasti priorisoimaan näitä metsästysasioita ajanpuutteen takia. Ruuhkavuodet etc. you know... Perusasento on kovasti vino, koiralle pitää opettaa toinen seuraamiskäsky, kun seuraa! on metsästyseuraamista (ei paikalla ei ole niin väliä, kunhan pysyy takana). Koira on onneksi nuori, joten aikaa on. Kurssilla hiottiin Eddien kanssa perusasentoa ja noudon luovuttamista. Olin ajatellut, että koiran kierroksia pitäisi saada alas, mutta Korri oli ehdottomasti sitä mieltä, että ei missään nimessä ja että koira on tosi hyvä. Pitää vaan opetella hallitsemaan ne viretilat. Äh, juu, niin justiinsa, näinpä, eipä ole tullut mieleen. Ja Eddiehän ei ole koskaan luovuttanut istuen: nytpä sitten rakennamme ota/anna-harjoituksella ja namipalkalla koiralle kunnollisen istuen luovuttamisen. Tässä murtui yksi viimeisistä ei koskaan-teeseistä: ei namia palkaksi noudosta. Ehkä se ei ole se ykkösase luovutuksen harjoitteluun, mutta ei sentään mikään synti, eikä hirviä häpiäkään... Oi miksi minun pitää olla niin jästipää, että päätän asioiden kulun, enkä osaa katsoa, miten ne oikeasti menevät... Eddie on hyvin ruokaorientoitunut ja oppii todella nopeasti namipalkalla. Jo kahdella harjoittelukerralla on muutosta ilmassa. Ostetaan aivot, mieluiten toimivat...

Annin kanssa innostuin kovasti kanssa touhuamaan ja siis on niin ihana koira. Niin se vaan tekee noutoja ja luovuttaa perusasennossa ihan tohkeissaan. Onneksi minulla on nykyään aikaa touhuta senkin kanssa. Se on ollut niin paitsiossa viimeiset puolitoista vuotta. Ihan hävettää, mutta elämä menee niin kuin se menee. Ja onneksi sen kanssa on niin kiva tehdä asioita, kun se on niin fiksu. Tämä meidän herra Hessu Hopo on paljon yksinkertaisempi.

Peurametsästyskausi loppui ja ei kaadon kaatoa. Ilvekset ovat kaiketi käyneet harventamassa. Huvittaisi käydä vielä fasaanilla...

verkkokaupan blogi

http://ruistolat.blogspot.com/

Uudet sivut

Kun uusi aika on alkanut kennelissä, niin sain vihdoinkin tehtyä uudet kotisivut. Edelliset onkin muistaakseni vuodelta 2003, hivenen vanhanaikaiset siis. Uudella ajalla tarkoitan sitä, että kennelissä ei ole enää yhtään näyttelylinjaista. Lähipiirissä on kasvattini Nikki, mutta muuten kaikki cockerit ovat käyttölinjan koiria. Ihmisellä on rajallisesti aikaa ja resursseja, ja minulla ei ole niitä niin paljon, kun minusta tarvitaan näyttelylinjaisten kasvattamiseen. Näyttelyt eivät kiinnosta enää ollenkaan. Trimmaaminen on tuskallista, kun olen sen verran allerginen koiran hilseelle, että reagoin vieraiden koirien hilseelle. Jos meinaa kasvattaa näyttelylinjaisia, niin kyllä niitä kasvatteja pitäisi voida trimmata. Lisäksi koirien liikuttamiseen ja treenaamiseen menee sen verran aikaa, että ei voi kovin montaa koiraa kotona pitää. Oli kohtuullisen helppo päätös siis.

Nikki

Nyt on ollut vain Anni ja Eddie kotosalla ja kumpaakin on ollut aikaa treenailla. Anni se on hauska, vaikka se on ollut hyvin vähällä treenillä pitkän aikaa, osaa se siitä huolimatta ohjaukset kuin vettä vaan. Onni on Anni. Tuli taas todistettua, kun pitkämielinen koira se on: Anni on aina ollut "huono" syömään. Ehkä sille riittäisi kerran päivässä ruokkiminen? Oli sitten taas Annin ruuat syömättä ja tullessani paikalle, Markus laittaa koiranruokaa kaksin käsin suuhunsa. Anniakin alkoi syöminen kiinnostaa ja painaa päänsä kuppiin. Mitä tekee Markus? Ottaa Annia korvasta kiinni ja siirtää sen vetämällä pois kupilta jatkaakseen syömistä. Anni: "Ahaa, okei, sä haluat syödä. Ei siinä sitten mitään." Anni ei myöskään ole moksistaan, kun Markus ottaa sen turkista tukea. Siis jos jollakin on hyvä luonne, niin se on Annilla. Varsinkin kun siltä on hävinnyt se nuoruuden kaahottaminen.

Anni

Eddien kanssa olemme edistyneet. Olen ottanut tavoitteeksi rauhallisuuden tavoittelun ja istuen luovuttamisen.   Ei meillä ole mitään varsinaista ongelmaa, mutta se kiihtyy 0-100 niin nopeasti, että haluan rauhoittaa sitä. Samoin kun sillä on jotain suussa, niin pysähtyminen on vaikeaa. Nämä kaksi asiaa liittyvät toisiinsa ja olenkin nyt vaatinut aivan rauhallista istumista ilman mitään hännänheilutuksia tai tassunnostoja. Kierrokset putoavat nyt nopeammin. Samoin olen alkanut rauhallisesti vaatia istuen luovuttamista ja se onnistuu jo joten kuten ilman häiriötä. Olen varma, että olen itse rakentanut tuon kiihtymisen luovuttamisen yhteydessä: koska sillä oli pentuna isot kunniakierrokset, niin hermostuin siitä ja mitä nyt ohjaajan kiihtymisestä seuraa? Ei mitään hyvää. Jos ajatellaan Eddien noutoa, niin se noutaa hyvin ja luovuttaa vauhdista. Eikä koskaan tarvitse pelätä mitään vatuloimista linnun tai damin kanssa. Mutta haluan lisätä hallintaa.

Metsästyshommat ovat Juhan peurakytistelyä. Vaikka huonosti ne liikkuvat. Viime viikonlopun intensiivisen kyttäyksen tuloksena oli yksi (iso) rusakko. Kotiin tuli mies, joka alkoi puhua mäyräkoirasta... Kaikenlaista...

Naakku Vaakkuli

Nyt on sitten Nanan päivät päättyneet. Nina tuli nukuttamaan sen 8.1, joten sille tuli ikää reilu 12,5 vuotta. Syy lopetukseen oli sen siirtyminen omaan dementtiseen maailmaansa ja sen kanssa kommunikoiminen alkoi olla vaikeaa. Esimerkiksi se ei enää ymmärtänyt luoksetulokäskyjä, joten se alkoi olla vaarallinen itselleen. Sitä ei saanut ulkoa sisälle, kun vain jos itse halusi tai käytiin erikseen ohjaamassa. Lisäksi Nanalla oli se syksyllä tullut linssiluksaatio, jonka kivulloisuudesta ei ollut käsitystä. Varmasti jotain kipuja oli, koska nuoli tassuaan.

Jotenkin on hyvä olla, koska tietää, että koiralla oli hyvä elämä ja sai elää terveenä lähes koko elämänsä. Surutyö onkin osittain tullut tehtyä etukäteen, koska tiesimme, että dementialääkitys auttaa vain tiettyyn pisteeseen asti. Olen loputtoman kiitollinen tälle koiralle siitä, että oli helppo ja kiva nuoren parin ensimmäinen yhteinen koira, joka muutti oman koiraharrastuksen tyystin. Sillä kasvatin ensimmäisen pentueeni, kävin ensimmäistä kertaa näyttelyissä ja kokeissa. Se oli tyttären suosikkikoira.

Itkin itkuni kootessani seuraavaa kuva-albumia: Nanan kuvia

Ekströmin Tiina laittoi Facebookissa ihanan runon (kiitos siitä!):

Älä turhaan itke.
Sain elää rikkaan elämän
ja nyt on minun aikani päästä lentoon.
Saada takaisin nuoruuteni elinvoimat,
olla vapaa liitämään lailla linnun.
Ja muista, että en ole kokonaan poissa.
Vaikka et minua enää näe,
kuljen silti mukanasi.
Jään asumaan sydämeesi.
Minä katselen sinua pilvistä,
seuraan joka askeltasi.
Minä vartioin untasi.
Kun olet surullinen tai yksinäinen,
minä olen luonasi.
Eikä eromme ole ikuinen,
vielä tulee päivä jolloin taas tapaamme