Ei uskalla, nolottaa, pelottaa

Minä olen kova jännittäjä. Siis aikuisten oikeasti kova jännittäjä. Tämä on ominaisuus (ongelma?) jonka olen tiedostanut jo kauan. Se on haaste, jonka olen ottanut ratkaistavakseni. Kaikki koirani ovat joutuneet kärsimään jännittämisestäni. Minulla on tapana lukita koirani ja se on suurin yksittäinen syy, miksi emme ole aina kokeissakaan kunnolla onnistuneet. Mitä sitä ihminen pelkää? Epäonnistumistako? Kaikkihan epäonnistuvat joskus. Jos ei pelaa, niin ei voi voittaa. Jos ei yritä, niin ei voi saavuttaa, mitä kukakin haluaa. Voittoa? Tietoa? Taitoa? Valaistumista? Tästä minäkin lähden: haluan tulla hyväksi koiranohjaaksi ja metsästäjäksi. Ehkä valaistua?

Hyvä ohjaaja? Kuva Jukka Paroinen

Miten tullaan hyväksi koiranohjaaksi ja metsästäjäksi? Kuuntelemalla viisaampiaan ja ottamalla neuvosta vaarin. Ketkä niitä viisaampia ovat? Kokeneet harrastajat tietenkin. No miten niitä neuvoja sitten saadaan. Uskalletaan kysyä ja viedä koira näytille ja otetaan kritiikki vastaan. Ja sitten prosessoidaan se vaikka punaviinipullon avustuksella. Omat parhaat ja kasvattavimmat neuvot ja kritiikit ovat tulleet suoraan sanottuna tuomarin tai kouluttajan suusta. Ja joka kerta on defenssi noussut ja on todella pitänyt miettiä ja vatuloida ja vastustaakin ajatuksia. Ja sitten näyrästi todeta, että asiassa on ajatusta. Siihen omaan tekemiseen sokeutuu. Todella tulee umpisokeaksi omien tekemisten suhteen. Jää pyörimään pientä kehää, eikä näe, että asia voisi toimia toisella tavalla paremmin.

Entäs se oma koira? Onko se nyt hyvä vai ei? Periaatteessahan se riittää, että on itse tyytyväinen. Se mikä on toiselle hyvä, voi olla toiselle suuri pettymys. Mikä muodostaa hyvän koiran? Oikeanlaiset geneettiset ominaisuudet ja koulutus. Koiralla on voi olla hyvät ominaisuudet, mutta huono koulutus. Tätähän me ollaan kokeiltu enemmänkin. Lopputulos ei ole hyvä. Voi olla myöskin huonot ominaisuudet ja hyvä koulutus. Lopputulos tyydyttävä. Tätäkin on kokeiltu ja uhrattu turhaa aikaa. Tekeekö sukutaulu koirasta hyvän: no ei tee. Se voi olla edistää asiaa, mutta loppukädessä niin monta asiaa on ihmisestä kiinni. Ja todistetusti omalla kokemuksella ei parhaan jälkeläisestä tule aina edes käyttökelpoista: Meidän Taimi-Anteroa ei koulutua kukaan (ei edes Erkki), vaikka se on kuinka Cocker Championship Winnerin tytär. Se elää omassa universumissaan. Haku on taivaallisen kaunista, mutta ei niitä jumeja jaksa kukaan aukoa. Olen lyönyt hanskat tiskiin. On mulla muitakin.

Taimi

Esimerkiksi Miina, joka on vihdoin löytänyt isännän. Ja lähempää, kun oli alunperin tarkoitus. Miinalainen, jota kukaan ei tuntunut aluksi haluavan, löysi oman ihmisen meidän Juhasta, joka ei aluksi halunnut Miinaa ollenkaan. Se sittenkin on sielujen sympatiaa. Onnellinen pieni cockeri ja isäntä. Tähän voisi laittaa sellaisen imelän sydänhymiön. Miina se on herkkä pieni koira, joka tarvitsee herkän käden. Olen hiukan salaa seurannut heidän touhujaan ja koira se ainakin on onnellinen. Voi sitä volttien määrää, kun Juha palkkaa hakukuviolla. Koiran kouluttamisen perusidea: molemmilla pitää olla hauskaa!

Juha ja Miina Kuva Jukka Paroinen

Voi Eddie! Minkälainen ohjaaja sinulla on! Urjalan vesilintukokeessa upeasti menneen tunnin vesityöskentelyn jälkeen ohjaajan hermot pettivät. Koira tekemässä hienoa ykköstulosta kaikkine ylösajoon pysähtymisineen ja ohjaaja törkeästi ylireagoimalla ja hosumalla pilaa kaiken. Ostetaan hermot, mieluummin paremmat kuin itsellä! Koira on valmiiksi koulutettu ja osaa kaiken, mutta ohjaaja on vieläkin ihan aloittelija... Voi huokaus! No kohden uusia haasteita ja kokeita. (Toisaalta ihan hyvähän se VOI2 tulos on, mutta kun kaikki edellytykset olisi ollut parempaankin...)

Haluatko oppia itsestäsi ihmisenä? Kouluta ihmeessä spanieli metsästykseen ja vie se kokeisiin... Kyllä aukenee.

T: Ulla