Jo ajasta iäisyyteen siirtynyt tunnettu brittiläinen pointtereiden, springereiden, cockereiden ja karjan kasvattaja Patience Badenach Nicolson on sanonut: Jos huomaat, että cockerisi on heikkohermoinen, tulisi sinun lopettaa se välittömästi ilman epäröintiä. Itse en ehkä lopetuttaisi koiraa, mutta ehdottomasti kastroisin tai steriloisin sen, ettei vahingossakaan tulisi mieleen käyttää sitä jalostukseen. Nicolsonin sanomassa on paljon järkeä. Cockeri on paljon pienempi kuin springeri, joten se tarvitsee huomattavasti suuremman itseluottamuksen ja innostuksen noutosuoritukseensa. Jos koira on kovin hermostunut, toimintakyvytön ja kärsii itseluottamuksen puutteesta, se ei pysty suoriutumaan rusakon tai vaikkapa ison metsokukon noudosta. Päämäärätietoisuus on olennainen osa cockerin ominaisuuksia koskien noutoa ja erityisesti hakua.
Oma ihannecockerini on reipas, vauhdikas, iloinen, rohkea, toimintakykyinen ja vahvasti laumaviettinen koira. Reippaudella tarkoitan tarkoitan sellaista partiolaisasennetta: aina valmiina toimintaan. Asiat tapahtuvat vauhdilla ilman epäröintiä. Cockerin tulee olla iloinen ja hauska koira, jolla on pilke silmäkulmassa. Cockeri ei ole jäyhän jököttäjän koira. Jos haluaa konemaista suorittamista, niin spanieli on aivan väärä valinta. Ehkä käyttölinjan labradori voisi silloin olla parempi valinta? Cockerin kanssa sattuu ja tapahtuu ja se kuuluu rotuun. Kuten englantilaiset sanovat: Cockers are such caracters. Mutta kaikkea ei ne cockeritkaan saa saada anteeksi vaan sillä tekosyyllä, että ne ovat cockereita.
Toimintakyky on ehdoton ominaisuus cockerissa. Aina ei ole omistaja auttamassa hankalissa tilanteissa esim. vaikeassa maastossa tai pitkissä haavoittuneen riistan noudoissa. Varsinkin jälkimmäisissä koiran tulee pystyä toimimaan itsenäisesti ja se ei saa pelätä tarttua joskus “kiukkuiseenkin” riistaan. Rohkea sen tulisi olla myöskin. Itse pidän arkaa spanielia todella epätyypillisenä ja ehdottomasti se sulkee jalostuskäytön pois. Sille tulee olla itseluottamusta tunkeutua vaikeisiin maastoihin, seurata jälkeä, hypätä aitojen yli ja noutaa lähes itsensä kokoisia saaliita.
Itselleni sopii sellainen kohtuullisen kova koira, koska olen kovaääninen, dominoiva ja temperamenttinen. Kovuudella tarkoitan tässä koiran muistia ja kykyä unohtaa epämiellyttävät asiat. Kovin pehmeät yksilöt saan helposti lukittua jo pelkällä olemassaolollani. Spanieli tarvitsee kuitenkin pehmeyttä oppiakseen asioita. Ja jalostus on tasapainoilua sen pehmeyden suhteen. Välillä siinä käy ylilyöntejä. Yksi koiristamme on niin hienolla sukutaululla kuin cockeri vain voi olla, mutta on kovin vaikea koulutettava. Tällä koiralla on liikaa pehmeyttä ja samalla sen toimintakyky on alhainen. Se ratkaisee ongelmat tai hankalaksi kokemansa tilanteet jähmettymällä. Se siis makaa maassa liikkumatta mihinkään. Itse en ainakaan halua tanssia mitään sadetansseja saadakseni koiraani tekemään asioita, jopa niitä, jotka ovat jänniä.
Cockerin tulisi olla hiljainen koira. Tämä on jo käyttötarkoituksen takia. Koira joka mekastaa mennessään ilmoittelee riistalle, että täällä ollaan tulossa. (Pätee myös ohjaajaankin). Tämä kuuluu ajokoiralla metsästämiseen, mutta ei spanielilla metsästämiseen. Poikkeuksen muodostaa sussexinspanieli, mutta tämä tosiaankin on poikkeus. Ja tuota poikkeusta en kyllä edes ihan ymmärrä.
Jos ajatellaan ihanaa lämmintä elokuista sunnuntai-iltaa ja sorsien iltalentoa. Mikä pilaisi rauhallisen ja joskus euforisen passissa istumisen paremmin, kuin korvan juuressa vinkuva koira? Tunnen jo tätä kirjoittaessa, että kuinka ruuvit alkavat kiristyä takaraivossa. Itse olen todella allerginen koirien haukkumiselle ja vinkumiselle. Minulla on ollut koira, joka haukkui pihalla ollessaan kaikkea mahdollista. Jälkikäteen ajateltuna se pelkäsi siellä, vaikka asummekin aivan maalla, jossa ei pitäisi olla pelättävää. Koiran haukkuminen ja vinkuminen voi olla merkki koiran hermojen vuotamisesta tai sitten se on käytösongelma. Jokin patoutuu koiran mielessä ja se purkautuu äänenantamisena. Mikä siihen on syynä, vaatii sitten tarkempaa pohdiskelua. Haukkuminen ja vinkuminen on usein perinnöllistä.
Aggressio sitten? Ei kuulu cockeriin. Tietysti jokaisessa elävässä olennossa pitää olla hiukan aggressiota, sillä se saattaa olla hyvinkin elämää ylläpitävä voima. Cockeri on kuuluisa siitä, että rodulla on luonneongelmia ja varsinkin rodun yksivärisillä näyttelylinjaisilla. Tosin eivät ne kirjavat näyttelylinjaiset eivätkä myöskään käyttölinjaisetkaan ole ihan ilman ongelmaluonteita. Aggressiivista käyttäymistä cockerilla on dokumentoitu jo 1800-luvun puolessa välissä. Joten se on meidän cockereiden genetiikassa halusimme sitä tai emme. Sitä vastaan vaan pitää taistella.
Cockeri ei saa olla aggressiivinen perheelleen. Tämä on se yleisin aggression muoto cockereilla. Cockerin ei kuulu purra perhettään. Ja kaikki hoitotoimenpiteet tulisi voida tehdä ilman, että pelkää joutuvansa purruksi. Cockereilla esiintyy muun muassa resurssiaggressiota eli toisin sanoen ne vartioivat jotain esinettä, paikkaa tai ihmistä. Tällaisen tullessa esiin omalla koiralla, sen ei saa antaa vartioida arvokkaana pitämäänsä asiaa. Se joko eristetään siitä tai sitten sen ei anneta tulla sen lähelle lainkaan.
Usein cockerit ovat myös liian arkoja. Arkuudesta saattaa sitten johtua, että koira käyttäytyy aggressiivisesti. Se on oppinut, että aggressiolla se pääsee epämiellyttävistä tilanteista. Omistaja on tällöin vahingossa vahvistanut koiran käytöstä, kun on antanut periksi pienelle murinalle ja hampaiden näyttämiselle. Ja siitä sitten syntyy itseään toteuttava kierre, jossa omistaajan pelko kasvaa ja koiran aggressiivinen käyttäyminen lisääntyy. Siksi siihen tulee puuttua heti pentuna. Koiran hoitotoimenpiteet viedään läpi varmasti. Sen elämästä tehdään helposti ennustettavaa ja luottamusta koiran ja perheen välillä kasvatetaan.
Mikäli cockerilla esiintyy näitä ongelmia, niin silloin pitää olla yhteydessä johonkin pätevään ongelmakoirakouluttajaan tai käyttäytymiseen erikoistuneeseen eläinlääkäriin. Ja koira ehdottomasti suljetaan pois jalostuskäytöstä. Ei ole olemassa hyvää perustelua, miksi ihmiselle aggressiivista koiraa pitäisi käyttää jalostukseen. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Cockeri ei saa purra oman perheensä jäseniä eikä muitakaan. Muille roduille se ehkä kuuluu, mutta ei cockerille. Itse olen käyttänyt luonteeltaan epäilyttävää koiraa jalostukseen ja sitä ei olisi pitänyt tehdä. Koko pentue on tavalla tai toisella kummallinen. Ei niistä yksikään ole ihmiselle vihaisia, mutta eivät ne mitään aitoja cockereitakaan ole. Tuntuu pahalta ajatella, että kasvattaisin joskus koiran, joka olisi vaarallinen perheelleen. Varsinkin kun on saanut elää niin luotettavien eläinten kanssa, kuin meillä tänä päivänä on. Ihan sama (melkein) kaikelle muulle, mutta kunhan sen kanssa voi elää ja luottaa.
Cockerin tulee olla myös koirasosiaalinen. Tähän ajattelisin sellaisen poikkeuksen, että uroksen ei ehkä ihan kaikista muista uroksista tarvitse tykätä. Mutta senkin tulee voida työskennellä silloin, kun on muita uroksia läsnä. Ja ehdottomasti koiran tulee olla sosiaalinen omassa laumassaan. Olen itse kantapään kautta oppinut, että sellaisen koiran paikka ei ole laumassa, joka käy muiden laumanjäsenten päälle. Siitä syntyy niin paljon ongelmia, että tulevaisuudessa jokainen tappelupukari lähtee meiltä pois. On niin paljon helpompaa kun ei tarvitse miettiä, että koska taas on tappelu käynnissä. Lisäksi on syytä miettiä, mikä on oikein sitä muuta laumaa kohtaan? Itse tunnen suurta häpeää siitä, että meillä oli aikoinaan narttu, joka herkästi tappeli muiden koirien kanssa. En tuolloin tajunnut, miten tämä koira vaikutti laumamme vanhimpaan koiraan. Häpeä tulee siitä, että en nähnyt kuinka tämä koira kulki pitkin seiniä vältellen tätä epätasapainoista narttua. Se kulki siis 5 vuotta elämästään pitkin seiniä. Ja sinä päivänä kun tappelupukari lähti meiltä, vapautui tämä narttu silminnähden. Minun olisi pitänyt laumanjohtajana tajuta, ettei lauma voi hyvin. Ja huomionarvoista on se, ettei meillä ole sen jälkeen ollut ainuttakaan koirien välistä tappelua. Lauma toisin sanoen tervehtyi.
Minulla on ollut kunnia omistaa koira, joka hyvin lähellä ihannetta luonteensa puolesta. Tämä koira (Whaupley Anniken) on mitä hauskin koira, nopeasti oppiva, miellyttämisenhaluinen (mutta ei aina mitenkään nöyrä), tulee toimeen toisten koirien, ihmisten ja ennen kaikkea lasten kanssa. Sillä on hyvin vähän aggressiota. Olen kuullut sen vain pari kertaa elämässään murisevan muille koirille. Anni on myös siitä hyvin jännä persoonallisuus, että se on selvästi dominoiva. Kukaan ei koskaan haasta sitä ja aina jos jokin kärhämä syntyy, niin se menee järjestämään asian. Asettuu tappelupukarin yläpuolelle ja työntää sen maahan ja odottaa kunnes toinen rauhoittuu ja alistuu kokonaan. Sitten se palaa omiin puuhiinsa. Ja tämä tapahtuu ilman mitään murinoita tai hampaiden näyttelyä. Anni on varmasti sosiaalisesti taitavin koira, joka on tullut eteeni.
Annikki
