torstai 31. tammikuuta 2013

Luonteesta

Alkaa olla kymmenen vuotta siitä, kun kirjoitin tämän artikkelin aiheesta raivosyndrooma. Pitäisi varmaan uudelleen kirjoittaa se, sillä kymmenessä vuodessa on tietoa ja ehkä taitoakin tullut lisää. Luonne kiehtoo minua eniten koirassa. Sen kanssa on elettävä koko koiran elämä ja toivottavasti se elämä on koiralle elämisen arvoista.

Jo ajasta iäisyyteen siirtynyt tunnettu brittiläinen pointtereiden, springereiden, cockereiden ja karjan kasvattaja Patience Badenach Nicolson on sanonut: Jos huomaat, että cockerisi on heikkohermoinen, tulisi sinun lopettaa se välittömästi ilman epäröintiä. Itse en ehkä lopetuttaisi koiraa, mutta ehdottomasti kastroisin tai steriloisin sen, ettei vahingossakaan tulisi mieleen käyttää sitä jalostukseen. Nicolsonin sanomassa on paljon järkeä. Cockeri on paljon pienempi kuin springeri, joten se tarvitsee huomattavasti suuremman itseluottamuksen ja innostuksen noutosuoritukseensa. Jos koira on kovin hermostunut, toimintakyvytön ja kärsii itseluottamuksen puutteesta, se ei pysty suoriutumaan rusakon tai vaikkapa ison metsokukon noudosta. Päämäärätietoisuus on olennainen osa cockerin ominaisuuksia koskien noutoa ja erityisesti hakua.

Oma ihannecockerini on reipas, vauhdikas, iloinen, rohkea, toimintakykyinen ja vahvasti laumaviettinen koira. Reippaudella tarkoitan tarkoitan sellaista partiolaisasennetta: aina valmiina toimintaan. Asiat tapahtuvat vauhdilla ilman epäröintiä. Cockerin tulee olla iloinen ja hauska koira, jolla on pilke silmäkulmassa. Cockeri ei ole jäyhän jököttäjän koira. Jos haluaa konemaista suorittamista, niin spanieli on aivan väärä valinta. Ehkä käyttölinjan labradori voisi silloin olla parempi valinta? Cockerin kanssa sattuu ja tapahtuu ja se kuuluu rotuun.  Kuten englantilaiset sanovat: Cockers are such caracters. Mutta kaikkea ei ne cockeritkaan saa saada anteeksi vaan sillä tekosyyllä, että ne ovat cockereita.

Toimintakyky on ehdoton ominaisuus cockerissa. Aina ei ole omistaja auttamassa hankalissa tilanteissa esim. vaikeassa maastossa tai pitkissä haavoittuneen riistan noudoissa. Varsinkin jälkimmäisissä koiran tulee pystyä toimimaan itsenäisesti ja se ei saa pelätä tarttua joskus “kiukkuiseenkin” riistaan. Rohkea sen tulisi olla myöskin. Itse pidän arkaa spanielia todella epätyypillisenä ja ehdottomasti se sulkee jalostuskäytön pois. Sille tulee olla itseluottamusta tunkeutua vaikeisiin maastoihin, seurata jälkeä, hypätä aitojen yli ja noutaa lähes itsensä kokoisia saaliita.

Itselleni sopii sellainen kohtuullisen kova koira, koska olen kovaääninen, dominoiva ja temperamenttinen. Kovuudella tarkoitan tässä koiran muistia ja kykyä unohtaa epämiellyttävät asiat. Kovin pehmeät yksilöt saan helposti lukittua jo pelkällä olemassaolollani. Spanieli tarvitsee kuitenkin pehmeyttä oppiakseen asioita. Ja jalostus on tasapainoilua sen pehmeyden suhteen. Välillä siinä käy ylilyöntejä. Yksi koiristamme on niin hienolla sukutaululla kuin cockeri vain voi olla, mutta on kovin vaikea koulutettava. Tällä koiralla on liikaa pehmeyttä ja samalla sen toimintakyky on alhainen. Se ratkaisee ongelmat tai hankalaksi kokemansa tilanteet jähmettymällä. Se siis makaa maassa liikkumatta mihinkään. Itse en ainakaan halua tanssia mitään sadetansseja saadakseni koiraani tekemään asioita, jopa niitä, jotka ovat jänniä.

Cockerin tulisi olla hiljainen koira. Tämä on jo käyttötarkoituksen takia. Koira joka mekastaa mennessään ilmoittelee riistalle, että täällä ollaan tulossa. (Pätee myös ohjaajaankin). Tämä kuuluu ajokoiralla metsästämiseen, mutta ei spanielilla metsästämiseen. Poikkeuksen muodostaa sussexinspanieli, mutta tämä tosiaankin on poikkeus. Ja tuota poikkeusta en kyllä edes ihan ymmärrä.

Jos ajatellaan ihanaa lämmintä elokuista sunnuntai-iltaa ja sorsien iltalentoa. Mikä pilaisi rauhallisen ja joskus euforisen passissa istumisen paremmin, kuin korvan juuressa vinkuva koira? Tunnen jo tätä kirjoittaessa, että kuinka ruuvit alkavat kiristyä takaraivossa. Itse olen todella allerginen koirien haukkumiselle ja vinkumiselle. Minulla on ollut koira, joka haukkui pihalla ollessaan kaikkea mahdollista. Jälkikäteen ajateltuna se pelkäsi siellä, vaikka asummekin aivan maalla, jossa ei pitäisi olla pelättävää. Koiran haukkuminen ja vinkuminen voi olla merkki koiran hermojen vuotamisesta tai sitten se on käytösongelma. Jokin patoutuu koiran mielessä ja se purkautuu äänenantamisena. Mikä siihen on syynä, vaatii sitten tarkempaa pohdiskelua. Haukkuminen ja vinkuminen on usein perinnöllistä.

Aggressio sitten? Ei kuulu cockeriin. Tietysti jokaisessa elävässä olennossa pitää olla hiukan aggressiota, sillä se saattaa olla hyvinkin elämää ylläpitävä voima. Cockeri on kuuluisa siitä, että rodulla on luonneongelmia ja varsinkin rodun yksivärisillä näyttelylinjaisilla. Tosin eivät ne kirjavat näyttelylinjaiset eivätkä myöskään käyttölinjaisetkaan ole ihan ilman ongelmaluonteita. Aggressiivista käyttäymistä cockerilla on dokumentoitu jo 1800-luvun puolessa välissä. Joten se on meidän cockereiden genetiikassa halusimme sitä tai emme. Sitä vastaan vaan pitää taistella.

Cockeri ei saa olla aggressiivinen perheelleen. Tämä on se yleisin aggression muoto cockereilla. Cockerin ei kuulu purra perhettään. Ja kaikki hoitotoimenpiteet tulisi voida tehdä ilman, että pelkää joutuvansa purruksi. Cockereilla esiintyy muun muassa resurssiaggressiota eli toisin sanoen ne vartioivat jotain esinettä, paikkaa tai ihmistä. Tällaisen tullessa esiin omalla koiralla, sen ei saa antaa vartioida arvokkaana pitämäänsä asiaa. Se joko eristetään siitä tai sitten sen ei anneta tulla sen lähelle lainkaan.

Usein cockerit ovat myös liian arkoja. Arkuudesta saattaa sitten johtua, että koira käyttäytyy aggressiivisesti. Se on oppinut, että aggressiolla se pääsee epämiellyttävistä tilanteista. Omistaja on tällöin vahingossa vahvistanut koiran käytöstä, kun on antanut periksi pienelle murinalle ja hampaiden näyttämiselle. Ja siitä sitten syntyy itseään toteuttava kierre, jossa omistaajan pelko kasvaa ja koiran aggressiivinen käyttäyminen lisääntyy. Siksi siihen tulee puuttua heti pentuna. Koiran hoitotoimenpiteet viedään läpi varmasti. Sen elämästä tehdään helposti ennustettavaa ja luottamusta koiran ja perheen välillä kasvatetaan.

Mikäli cockerilla esiintyy näitä ongelmia, niin silloin pitää olla yhteydessä johonkin pätevään ongelmakoirakouluttajaan tai käyttäytymiseen erikoistuneeseen eläinlääkäriin. Ja koira ehdottomasti suljetaan pois jalostuskäytöstä. Ei ole olemassa hyvää perustelua, miksi ihmiselle aggressiivista koiraa pitäisi käyttää jalostukseen. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Cockeri ei saa purra oman perheensä jäseniä eikä muitakaan. Muille roduille se ehkä kuuluu, mutta ei cockerille. Itse olen käyttänyt luonteeltaan epäilyttävää koiraa jalostukseen ja sitä ei olisi pitänyt tehdä. Koko pentue on tavalla tai toisella kummallinen. Ei niistä yksikään ole ihmiselle vihaisia, mutta eivät ne mitään aitoja cockereitakaan ole. Tuntuu pahalta ajatella, että kasvattaisin joskus koiran, joka olisi vaarallinen perheelleen. Varsinkin kun on saanut elää niin luotettavien eläinten kanssa, kuin meillä tänä päivänä on. Ihan sama (melkein) kaikelle muulle, mutta kunhan sen kanssa voi elää ja luottaa.

Cockerin tulee olla myös koirasosiaalinen. Tähän ajattelisin sellaisen poikkeuksen, että uroksen ei ehkä ihan kaikista muista uroksista tarvitse tykätä. Mutta senkin tulee voida työskennellä silloin, kun on muita uroksia läsnä. Ja ehdottomasti koiran tulee olla sosiaalinen omassa laumassaan. Olen itse kantapään kautta oppinut, että sellaisen koiran paikka ei ole laumassa, joka käy muiden laumanjäsenten päälle. Siitä syntyy niin paljon ongelmia, että tulevaisuudessa jokainen tappelupukari lähtee meiltä pois. On niin paljon helpompaa kun ei tarvitse miettiä, että koska taas on tappelu käynnissä. Lisäksi on syytä miettiä, mikä on oikein sitä muuta laumaa kohtaan? Itse tunnen suurta häpeää siitä, että meillä oli aikoinaan narttu, joka herkästi tappeli muiden koirien kanssa. En tuolloin tajunnut, miten tämä koira vaikutti laumamme vanhimpaan koiraan. Häpeä tulee siitä, että en nähnyt kuinka tämä koira kulki pitkin seiniä vältellen tätä epätasapainoista narttua. Se kulki siis 5 vuotta elämästään pitkin seiniä. Ja sinä päivänä kun tappelupukari lähti meiltä, vapautui tämä narttu silminnähden. Minun olisi pitänyt laumanjohtajana tajuta, ettei lauma voi hyvin. Ja huomionarvoista on se, ettei meillä ole sen jälkeen ollut ainuttakaan koirien välistä tappelua. Lauma toisin sanoen tervehtyi.

Minulla on ollut kunnia omistaa koira, joka hyvin lähellä ihannetta luonteensa puolesta. Tämä koira (Whaupley Anniken) on mitä hauskin koira, nopeasti oppiva, miellyttämisenhaluinen (mutta ei aina mitenkään nöyrä), tulee toimeen toisten koirien, ihmisten ja ennen kaikkea lasten kanssa. Sillä on hyvin vähän aggressiota. Olen kuullut sen vain pari kertaa elämässään murisevan muille koirille. Anni on myös siitä hyvin jännä persoonallisuus, että se on selvästi dominoiva. Kukaan ei koskaan haasta sitä ja aina jos jokin kärhämä syntyy, niin se menee järjestämään asian. Asettuu tappelupukarin yläpuolelle ja työntää sen maahan ja odottaa kunnes toinen rauhoittuu ja alistuu kokonaan. Sitten se palaa omiin puuhiinsa. Ja tämä tapahtuu ilman mitään murinoita tai hampaiden näyttelyä. Anni on varmasti sosiaalisesti taitavin koira, joka on tullut eteeni.


Annikki

tiistai 29. tammikuuta 2013

Kotiäiti maailmalla

Kaksi viikkoa sitten koitti vihdoinkin kauan odottama reissu Englantiin. Joskus tämä jatkuva kotona olo tuntuu kovin haastavalta ja elämää supistavalta. Vaikka elämänsä tärkeimpiä asioita (lapsia) hoitaakin. A-luokan matka siis Cocker Championshipeihin Norfolkiin oli tiedossa. Taisi olla ensimmäinen lentomatka kolmeen vuoteen?

Hieno kokemus kerta kaikkaan taas. Vaikka pienenä miinuksena voisi mainita, että koirien työskentelyä tuli nähtyä vähemmän kuin olisi halunnut. Toki eihän tämä mikään yleisölaji olekaan, mutta ainahan sitä toivoo näkevänsä kunnolla. Pitänee ostaa Paul Frenchin video kyseisistä kinkereistä, niin voi laskea 1+1=2. Ja se mitä tuolla paikan päällä ollessa näkee, on koirat, kun ne ovat ja odottavat vuoroaan. Sekin melko tärkeä asia. Valitettavasti ei tullut nähtyä millä numerolla kilpaili koira, joka haukahteli paukuille. Minusta se ei ole toivottavaa spanielille, että odottaessa pidetään ylimääräistä ääntä. Eikä tämä nyt pelkästään siksi, että itse olen "allerginen" koirien ääntelylle. Sitten panin merkille erään punaisen daamin, joka vaatimalla pyysi päästä syliin ja pääsikin (mukavasti sai palkinnon joka kerta siis). Suurin osa tottuneesti odotteli paikallaan remmin päässä tai laukussa ;).

Sää oli kotoisen luminen ja asetti haasteita koirille ja ohjaajille. Maastossa syntyi lumesta ja aluskasvillisuudesta "taskuja", joista haju ei levinnyt minnekään. Tietäähän sen miten vaikeaa sellaisessa maastossa on suorittaa noutoja, jos ei ole päässyt markkeeraamaan. Aluskasvillisuus oli erityisesti sananjalkoja maustettuna orjantappuroilla, orapihjajilla ja muilla fittimäisen näköisillä piikkikasveilla.

Riistaa oli ja piisasi. Teki mieli sanoa, että ette ammu kaikkia meidän lehtokurppia, sillä niitä siellä saatiin varmaankin parikymmentä saaliiksi. Oli fasaaneja, peltopyitä, isoja rusakkoja ja kaniineja. Tulipa nähtyä (ei siis kuitenkaan koeriistana ;) ) sellainenkin ihme kuin muntjakki ja luonnollisesti siellä oli kauriita. Oli kuningatterella kerrassaan oivalliset tilukset. Siis kisat pidettiin Sandringhamissa, joka on kuningasperheen varsinainen koti. Ja tulipa nähtyä kuningatar, kun tuli jakamaan palkintoja paikan päälle. Hän on aina aikaisemmin ollut seuraamassa maastossa koiria, mutta korkea ikä varmasti asettaa rajoituksia.

Kuningatar lahjaksi saamansa cockerinpennun kanssa.

Seura oli kuten tavallista aivan mahtaa: Kiitos siitä Ninalle, Annelle, Jukalle ja Terhi-Marielle. Kuvakertomus löytyy Facebookista.

Voittajat Will Clulee ja Moelfa Mau Griffon

Ps. Oppisi jonain päivänä vielä kirjoittamaan... korjattu varmaan 5 virhettä.

lauantai 12. tammikuuta 2013

Tuleeko koskaan enää...

sulle näyttelylinjaista? En tiedä kuinka monta kertaa multa on kysytty asiaa. Toisaalta mua tympii koko kysymys, koska mitä väliä sillä on tuleeko vai ei. Sen näkee sitten. Ei mulla ole kristallipalloa, jolla voi nähdä tulevaisuuteen. Sen olen ainakin oppinut kantapään kautta, ettei koskaan saa sanoa ei koskaan. Ehkä joskus, kuka tietää?

Sen voin kuitenkin sanoa, että tällä hetkellä ei ole mielenkiintoa asiaan. Olen niitä ihmisiä, jotka eivät pysty kovin montaa asiaa tai vaikka rotua harrastamaan. Ei ole aikaa, eikä oikein henkistä kapasiteettiakaan. En halua jakaa vähiä "vapaa-aikojani" moneen asiaan. Ja on monta sellaista asiaa, että miksei oikein kannata sellaista hommata:

-ei kiinnosta trimmaaminen juuri lainkaan
-kasvattamisen kannalta on vaikeaa, jos ei pysty trimmaamaan kasvatteja. Olen allerginen vieraiden koirien hilseelle ja trimmaamisessa sitä pöllyää
-näyttelyt  eivät enää kiinnosta lainkaan. Eikä niitä mielestäni voi kasvattaa ilman kiinnostusta aiheeseen
-koen turkinhoidon vaivalloiseksi
-kaikki meidän näyttelylinjaiset ovat olleet mielestäni liian äänekkäitä ja olen "allerginen" koirien haukkumiselle.
-kiinnostukseni on nykyään lähes ainoastaan koirien metsästyskäytössä
-kotona en voi pitää kuin kolme koiraa
-haluan keskittyä
-katsoin, etten osaa kasvattaa hyviä näyttelykoiria

Siinäpä se noin pääpiirteittäin, miksi ei. Ei mulla todellakaan ole mitään niitä vastaan, olenhan koko elämäni niiden kanssa viettänyt ja ollut omistamistani koirista ylpeä ja kovasti niitä rakastanut. Ja olen kuitenkin onnellinen, että rakkaasta rodustani löytyy minullekin sopivia koiria. Ei ole siis rotua tarvinnut vaihtaa. Olen viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana kovasti muuttunut. Kasvanut ehkä aikuiseksi ja löytänyt sen oman juttuni. Ja onneksi sen ei tarvitse olla kaikilla se sama juttu. Kyllä tähän maailmaan harrastuksia ja harrastajia mahtuu. Jokaiselle jotakin, eikö vaan ole hyvä rotu? Cockeri ku cockeri ;).

Alla on kuvia elämäni koirista, jotka eivät ole enää luonamme. Ylimmän kuvan Anni on meillä luonnollisesti vieläkin. Se on jännä, kuinka jokainen koira jättää jälkeensä lähtemättömät jäljet. Ja kuinka jokaisella on jotakin opetettavaa. Ja jokaista on aina välillä ikävä. (Tunteellinen hupsu?)

Nana, Anni ja Susu Tiaisen Helenan kuvaamana 2006

Tuisku 2002

Rilla 1996

Kismet 1981

Avilla, äiti ja minä 1975