lauantai 19. lokakuuta 2013

Mestaruuksia ja pentusuunnitelmia

Viime viikonloppuna käytiin jo perinteeksi muodostuneet Cockerimestaruudet . Tämä oli jo 7 kerta, kun kisat käytiin ja neljännen kerran olivat Joroisilla. Se on sopivasti sijoittunut, että melkein jokaisella on järkevä mahdollisuus ajaa sinne. Maastot ovat erinomaiset, riistaa on paljon ja sitä onkin saatu useampaa eri lajia. Tänäkin vuonna saaliiksi saatiin mm. lehtokurppia ja rusakko. Lisäksi meillä on erinomainen tiimi toimitsijoita ja puitteet ovat hienot.

Kurppaa ja rusakonpeppua

Samana viikonloppuna oli myös nuorten koirien katselmus eli Derby. Joka tänäkin vuonna oli oikein korkeatasoinen. Voittaja oli omassakin valmennuksessani ollut Miklaus Niitti. Mielenkiintoista muuten oli, se että derbypäivänä ei yksikään koira saanut alle kakkostulosta. Tätä voitaneen pitää hienona saavutuksena. Samoin kuin sitä, että Miklaus Passepartout oli lauantaina Cockerimestari historiallisilla pisteillä 137. Nämä pisteet ovat maksimit, mitä maalintukokeesta voi spanieli saada. Ja on siis ensimmäinen cockeri niillä pisteillä. Hienoa ja onnea pojat.

Omalta osin viikonloppu meni lapsenvahdissa. En nähnyt yhtään koesuoritusta. Ainoa, mitä pääsin näkemään oli run off. Se pidettiin näytösluontoisesti varsinaisen kokeen päätyttyä. Run off on englantilaisten tapa laittaa koirat järjestykseen. Siellä kun vähintään kaksi tuomaria arvostelee kaikki ne koirat, joita ei ole suljettu. Run offissa kaksi koiraa hakee vierekkäin ja niiden hakua verrataan. Mielenkiintoista siinä oli se, että kaikki pääsivät näkemään, miksi koirat olivat siinä järjestyksessä. Koirien väliset erot tulivat selkeästi esiin.

Omien koirien osalta meni ihan kivasti. Eddien kanssa oli lauantaina Paroisen Jukka ja se teki kaksi paukkunoutoa. Siinä on siis korjattavaa minulle. Eddie oli Jukalla lainassa vajaa kolme viikkoa ja pääsi kovasti hommiin. Kaikki muu toimii ja koira on erinomaisesti ohjattavissa, mutta fasaanin kanssa on nyt oppinut, että se noudetaan välittömästi ilman lupaa. On mulla siihen suunnitelmat ja olenkin tässä parina päivänä testannut. Ärsyttää vaan, kun tyyppi osaa kaiken ja ei edes kuumene käsistä, mutta joku oppi on mennyt perille. Paha vaan, että väärä oppi... No saan minä tuon korjattua, kun sain sen ylösajosta luoksetulonkin.

Eddie (Kuva Jukka Paroinen)

Miina starttasi Eddien tilalla sunnuntaina, kun ajattelin, että nyt riitti herran hassuloitsemiset. Miinan tulosta rasitti vesityön 2 pistettä. Ilman niitä päivä olisi ollut todella kirkas. Juha lähti elämänsä ensimmäisen kerran ohjaamaan koiraa kokeeseen. Ja se olikin hyvä, sillä Miina palvoo Juhaa. Vaikka se on hyvin pitkälle minun kouluttani, sillä Juhalla ei ole ollut niin aikaa siihen. No mutta siis pysähtyi itsenäisesti ylösajoille (kuulemma ei ollut tarvinnut pilliä). Ja noutikin hajonneen linnun. Jotenkin en olisi siitä herkkiksestä uskonut, mutta ilmeisesti Juhan voima on niin suuri tai pieni koira on paljon reippaampi kuin luulin. No mutta se on tullut kyllä ennenkin huomattua. Taas joutuu nöyrtymään... No mutta tulos siis AVO2 98 pistettä. Ykköstuloksesta siis uupuu 4 vesityöstä... Hienoa Juha ja Miina. (PS. Olen testannut Miinaa nyt kanilla ja fasaanilla ja hitsi se hakee vauhdilla...)

Miina


Miinasta tulikin mieleen, että kun se sai koetuloksen, niin pääsen astuttamaan sen. Periaatteena on ollut, että en astuta yhtään pitkähäntäistä käyttölinjan koiraa, jolla ei ole virallista näyttöä koetuloksista. Ensin meinasin, ettei sille haeta lainkaan koetulosta tänä syksynä, kun oli vaan ne kaksi pistettä. Ja tuo F-pentueen menetys tuntuu vieläkin karhealta palalta kurkussa. F-pentueen kirjain jäädytettään niille, vaikka ne eivät koskaan rekisteriin päässeetkään: Fiona, Fosco, Folco ja Frodo. Eli seuraavaksi siis G-pentuetta odotetaan.

Päätin jo silloin, kun Miina oli pentu, että jos se on hyvä, niin astutan sen kasvatillani Pikillä.
a) Se on Annin poika ja juuri nyt minulla ei ole Annista narttulinjaa (Snif...varmaan pitää ostaa Ninalta ja Jutalta narttu...)
b) Se on A-lonkkainen, mikä tulee kuin tilauksesta tähän sukuun.
c) Se oli pentuna mun henkilökohtainen suosikkini siitä pentueesta. Varmaankin sen takia, että se haki eniten kontaktia minuun. Se tuntuu olevan mulle sellainen ykköskriteeri pennussa.

Toivotaan nyt, että kaikki menee putkeen... Ja paha karma olis jättänyt meidät.... tai edes hetkeksi väistynyt.

Yhdistelmän sukutaulu (jännittävää, että kaksi peräkkäistä yhdistelmää lähelle nollaa sukusiitosprosenteissa ja englantilaiset eivät pääse mukamas lähellekään).

[Edit: lisätty verbejä ja korjattu näppihäröjä.]

sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Minski

Miina on ottanut valtavia loikkia kehityksessään. Ja täytyy olla todella tyytyväinen sen edistymiseen. Se on todella lahjakas, vaikkakin hitaasti kehittyvä. Ja ottaen huomioon sen taustan, eli oli ensin meillä, sitten Ninalla ja sitten taas meillä ja kahden täysin erityypisen ihmisen kouluttama. Juha on niin pedantti ja tarkka ja minä taas touhuilen sen kanssa siellä ja täällä.

Varsinaisia ylösajoja sillä alkaa olla reippaasti ja tähän mennessä kaikki ovat menneet hienosti (koputtaa reilulla otteella puuta). Tähän mennessä noutamisen on hoitanut joku muu koira tai ohjaaja. Keskiviikkona päätin (Juhan ollessa sairas) että jos tulee täydellinen ylösajo, niin saa palkkioksi noutaa. Ja niin tuli: ajattelin, että kylläpä kirppu hakee hyvin. Hieno ylösajo ja hyvä pysähtyminen siihen. Kävin kiittämässä koiraa ( on erittäin perso kehuille) ja pistin noutoon. Hyvä markkeeraus tosin hukkui, kun emännän piti tulla kiittämään... Reipas nouto ja kiitos. Se oli siinä. Olisipa Juha ollut paikalla, kun koiransa teki niin hyvän suorituksen. Ei _vielä_ merkkejä kuumentumisesta.

Plääh, ei tekisi mieli hakea mitään kakkosta kokeista... Mutta koira on koekypsä.


Uusi harrastus

Sonja alkaa olla sen ikäinen, että maastossa kulkeminen alkaa olla kaikin puolin helppoa. Itse olen aina pitänyt suunnistamisesta ja niinpä ajattelin, että se voisi olla meidän yhteinen harrastus. Siispä tutustumaan geokätköilyyn. Modernit puhelimet ovat suorastaan ihmeellisiä! Latasin puhelimeen geocatching-ohjelman ja ei kun lasten kanssa etsimään kätköjä. Markusta saa vielä kantaa pahoissa paikoissa, mutta Sonja syöksyilee pitkin maastoja tyylilleen uskollisena. Ja kätköjen löytyminen on aina yhtä hauskaa. Samalla tulee koirillekin liikuntaa. Ja löytyy kauniita paikkoja aivan tässä lähellä.

keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Syksyn tuntua

En tiedä, tuleeko kovinkin mollivoittoinen syksy. Tavallaan voimakas epäonnistuminen kasvatustyössä viimeisen pentueen osalta värittää koko hommaa tällä hetkellä. Tulevaisuudensuunnitelmien kariutuminen kyllä pistää miettimään koko homman mielekkyyttä. Milloin liikaa on liikaa? Ja milloin harrastus on liikaa voimavaroja vaativaa. Harrastuksenhan tulisi olla mieltä virkistävää, eikä mieltä pahoittavaa. Ja haasteiden tulisi olla tasapainossa keskenään, vai? Time out voisi olla kova juttu. Toisaalta tämä juttu on intohimo myöskin. Ehkä se pistää jaksamaan.


Yllä on kuva sisareni Annan tyttärestä Ragnhildista, joka koki kätkytkuoleman noin kolmen kuukauden ikäisenä 2010. Tasan 9 kk (kammottavaa kyllä päivälleen) hänen hautajaisistaan on meidän Markus-poika syntynyt. Markuksen odotus ja vauva-aika oli täynnä surua ja menetyksen pelkoa, joka aiheutti mm. pakonomaista tarvetta vauvan hengittämisen seuraamiseen. Ragnhildhan lopetti hengittämisen ollessan liinassa äitinsä rinnalla. En tiedä miten Anna onkaan selviytynyt menetyksestään, kun minulla oli niin vaikeaa. Oman lapsen menettäminen tuntuu ajatuksena aivan kestämättömältä.

Syy miksi nyt puhun tuosta kuolemasta on se, että nyt pentujen hoitamisen ja menetyksen yhteydessä alkoi tulla samankaltaisia pelkotiloja ja ahdistusta, kun silloinkin tuli. Luulin, että olin asian yli. Ja varmaan osittain olenkin, mutta samankaltainen (ei suinkaa kuitenkaan ihan saman arvoinen) tilanne laukaisi samanlaiset tunteet. Onneen kun sekoittuu vahvaa surua, niin ei mikään ihme, että tuntuu lähes fyysisenä kipuna.

Mitä muuta meille kuuluu: Koirilla menee ihan kivasti. Sorsia on saatu ja fasaaneja myöskin. Juha lähtee Sotkamoon viikoksi Miinan kanssa. Miinalle avoimen luokan kaksi pistettä vesityöstä, mikä oli pettymys. Mutta siihen nähden, mitä on harjoiteltu ja mikä on koiran veteen meno halukkuus, se ei ole mikään ihme. Aikaa ei ole ollut tarpeeksi. Krooninen ajanpuute on varmasti kaikkien pienten lasten vanhempien ongelma.

tiistai 27. elokuuta 2013

Kun lähes kaikki menee päin ....

Joskus mikään ei mene niin, kuin on suunnitellut... Onnelliseksi tapahtumaksi suunniteltu ja innolla odotettu Sofin ja Ringon pentue päätyi katastrofiksi, jossa ainoa positiivinen lopputulema oli, että Sofi on hengissä.

Tiistai-aamuna 6.8 syntyi maksanvärinen uros noin klo 8. Sitten seuraavaa saatiinkin odottaa monta tuntia ja hätä nartusta alkoi nousta samalla kun aika kului. Parin konsultaatiopuhelun jälkeen lähdettiin käymään Mäntsälän Eläinlääkäriasemalla. Matkalla sinne syntyi musta uros. Päästyämme sinne eläinlääkäri totesi, että hyvältä näyttää, mutta otetaan röntgenkuva kuitenkin. Kaksi oli vielä tulossa. Ja kotimatkalla syntyi musta uros. Kotiin päästyämme syntyi vielä goldeni narttu. Ja hetken ehdin olla onnellinen, mutta...

Kun sitten tarkastelin sitä narttua, niin totesin, että sillä on mahahalkio ja on veltto ja haukkoo henkeä. Juha joutui sen ampumalla lopettamaan ehkä vartti syntymän jälkeen. Sinne meni siis ainoa narttu. No on meillä kolme muskettisoturia, vai onko?

Narttu on kovin hermostunut ja siirtää pentuja koko ajan, eikä halua imettää. Makaa siis supussa, ei rentona kyljellään. Kaksi pennuista ei halua imeä. Alkaa kahden tunnin välein vahtiminen, että pennut syövät. Pienimpien painoa putoaa vauhdilla. Ruskea heikkenee ja ei ime kunnolla. Kun herään toisen päivän aamuna, pentulaatikossa makaa kyljellään kylmänä pieni ruskea pentu... Mielipaha on kova. Laitan Juhan lasten kanssa ostamaan korviketta, mutta pieni ei ime kunnolla

Pienempi musta heikkenee ja itkun partaalla soitan Ninalle, että mitä mä teen tälle. Tääkin kuolee. Tule tänne Mäntsälään, niin näytän, miten sille annetaan ruokaa suoraan vatsalaukkuun. Ehkä se pysyy sillä elämässä kiinni. Ja niin opettelen letkuttamaan pentua. Se saa 3 ml suoraan vatsalaukkuun. Paino alkaa pikkuhiljaa nousta ja uskallamme lähteä Juhan kanssa kyyhkyjahtiin. Olen todella väsynyt, mutta kyyhkyjahti tuo uutta ajateltavaa. Anja (Sofin emäntä) ja äitini mahdollistaa päivän meille. Kotoa tulee positiivista viestiä ja tuntuu hyvältä.

Pikkumies on virkeä ja yrittää imeä emoaan, mutta sitä pitää edelleen pitää paikoillaan, koska putoaa heti nisältä. Emo on edelleen hermostunut ja haluaa koko ajan nuolla pentujaan. Se myös siirtelee niitä. Toinen pentu imee ja kasvaa. Olen varovaisen optimistinen. Kunnes viikko syntymän jälkeen lähden hammaslääkäriin ja pennut jäävät emonsa kanssa kotiin. Kun tulen takaisin, niin pieni musta makaa kylmänä kyljellään.

Viimeinen pentu on vahvasti elämässä kiinni, pyöreä ja täydellinen. Niin kaunis kuin cockerinpentu voi ollakaan. Se saa varmuuden vuoksi maitoa pullosta. Illalla Juha tulee kurssilta ja sanon olevani niin onnellinen, että se on vahva ja kasvaa. Herään yöllä syöttämään ja se ei enää pysykään kunnolla tissillä. Yritän hädissäni kyyneleitä nieleskellen pitää sitä emon nisällä. Pullostakaan se enää halua imeä... itkettää. Aamulla se makaa emonsa vieressä haukkoen henkeä. Sonja sanoo, että "Äiti älä kerro mulle, jos tämäkin pentu kuolee." Saatan Sonjantaksille ja soitan matkalla Ninalle: tää viimeinenkin kuolee. Onneksi Nina on kotosalla ja lupaa lopettaa pennun. Soitan Eviraan ja kerron, että olen tuomassa kahta pentua avattavaksi aamun kuluessa.

Pakkaan pennun lämpöpullon kanssa laatikkoon ja koitan elätellä toiveita. Sofi tulee autoon mukaan. Markus ei ymmärrä muuta kuin, että mennään kummitädille. Soitan sisarelleni Hellulle matkalta ja itken ensimmäisen kerran kunnolla. Hellukaan ei tiedä mitä sanoa. Miten voikaan pienet elämät loppua näin?

Nina kuuntelee ja sanoo, että sillä on akuutti tulehdus keuhkoissa. Molemmat keuhkot rohisevat. Limakalvot ovat sinertävät. Hetken puhuttuamme toteamme, ettei ole mitään muuta vaihtoehtoa, kuin lopettaa se. Silitän pentua ja sanon sille, että "Rakas, olet täydellinen". Ja sitten sekin on poissa.

Vien pennut avattavaksi kenkälaatikossa ja vastaanottaja sanoo, että onpa hieno laatikko. Ehkä niin. Soitan matkalla Anjalle, että tule hakemaan koirasi. En ota sitä sisälle pentujen hajuun. On niin paha mieli. Tekisi mieli vaan istua ja istua ja istua sohvalla. Anjallakin on mieli maassa, vaikka saakin koiransa kotiin. Sovimme, että hän saa Sofin omakseen. Kuuri galastoppia lopettaa maidon tuotannon. Käyvät kuitenkin yöllä päivystyksessä, koska koira vaikuttaa sairaalta. Saa antibioottikuurin. Onneksi se on hengissä!

Patologi soittaa pennuista seuraavana päivänä. Toisella oli massiivinen kitalakihalkio ja sikiöaikainen reikä sydämessä, joka olisi pitänyt jo sulkeutua. Siitä ei olisi ollutkaan eläjäksi. Toisen kuolinsyytä ei vielä osaa sanoa, koska oli lopettu rintaonteloon. Rakenteeltaan oli kuitenkin täydellinen pentu. Joutuu odottamaan vielä näytteiden valmistumista. Todennäköisesti on vetänyt maitoa keuhkoihin ja kuollut sen aiheuttamaan tulehdukseen. Vaikea sanoa, mikä aiheuttaa näitä epämuodostumia. Yksi mahahalkio, kitalakihalkio ja varmastikin sama sillä maksanväriselläkin. Joku sikiökauden aikana tapahtunut juttu? Ehkä joku pöpö kantoaikana? Sofi oli viikolla 2 agilityn SM-kisoissa. Olisiko sieltä tullut jotain. Varmaan ainakin on, että tulevaisuudessa olen tarkka siitä, että kantavat nartut pidetään erossa koiratapahtumista. Ei voi tietää...

Ehkäpä Sofikin tiesi, että ei niistä ole eläjiksi.

Tulevaisuus vaikuttaa epämääräiseltä ja epäonnen määrä kohtuuttomalta. Miksi jos tosissaan toivoo ja yrittää? Ei ymmärrä. Vieläkin itkettää.

RIP L. F-pentue

maanantai 8. heinäkuuta 2013

Kesää ja kaikkea kanssa

Ave plokini lukijat!

Kolme kuukautta on tullut täyteen viime kirjoituksesta täällä. Elämä on tuntunut liian hektiseltä, että olisi jaksanut tänne mitään kirjoitella. Uusimpana ajanvietteenä on lasten, koirien, yrityksen ja metsästysharrastuksen lisäksi nimittäin töihin paluu. Aloitin toukokuun alussa työt ja vaikka virka on osa-aikainen, niin näin kesällä on ollut lähes täydet työtunnit. On ollut melkoinen sopeutuminen kaikilla siihen, että minun aikani kotosalla väheni radikaalisti. Ehkä eniten siihen ovat kuitenkin reagoineet koirat, koska myös aikani niiden kanssa väheni. Koskaan aikaisemmin meillä ei ole ollut sellaista päämäärätöntä touhuamista ja säätämistä. On selkeää, että niillä on juuri nyt liian vähän aktiviteetteja. Mutta minkäs teet? Kärsit huonosta omatunnosta? Kyllä! Toisaalta elämä on juuri sellaista kun se on ja lapset ovat pieniä vain hetken. On kuitenkin selvä, että harrastukseen kuluva aika voi olla vain hyvin rajallista, koska ei pysty järjestämään enempää. Tuleva syksy huolettaa myöskin. Voiko sitä harrastaa lainkaa vai kuinka paljon?

Kaikenlaista on tapahtunut kuitenkin tämänkin kevään ja kesän aikana. Miina kävi MH-kuvauksessa ja yllätti meidät rohkeudellaan. Sille ammuttiin tosin vain kerran, koska selkeästi näytti, että oli kovin paineistunut testistä. Miina myöskin lonkkakuvattiin ja kyynärät kuvattiin samalla. Tulokset olivat C/C ja 0/0. Treenit ovat menneet hyvin ja toivonkin, että tulevana syksynä pääsemme koeponnistamaan neidon taitoja. Vesityöhön se on kuitenkin ilmoitettu, koska on alkanut uimaan. Jännä pieni eläin on sekin.

Eddie on nyt Eddie ja sillä tuntuu menevän aina hyvin. Sillä oli keväällä yhdet pennutkin.

Anni steriloitiin alkukesästä ja sen elämään ei se tuntunut vaikuttavan mitenkään. Kuulo on pian 9v. mummelilla alkanut selkeästi olevan valikoiva ja kaikki käskyt eivät tunnu kuuluvan sille. Tai sitten se ei koe aina tarpeelliseksi reagoida niihin... Hyvässä kunnossa se on sekä mieleltään, että fysiikaltaan.

Sofi astutettiin alkukesästä Meryl Black Ring-Ouzelilla eli Ringolla. Heinäkuun alussa ultrassa todettiin, että siellä uiskentelee ainakin kolme pentua. Joten elokuun ensimmäisen viikonlopun korvilla on odotettavissa pentuja meille. Nämä ovatkin ensimmäiset pennut omalla kasvatilla. Kennelnimi on ollut vuodesta 2001 lähtien, mutta en ole onnistunut kasvattamaan vielä yhtään jatkopentuetta, vaikka lähes kaikista pentueista on joko pidetty itse tai sijoitettu narttu. Yksi pentuehan oli uroksia pelkästään. Pääsyy miksei niitä pentuja olla saatu aikaiseksi, ovat olleet luonteet.

Eddie


Sofi


Anni lintuvaras


Miina

lauantai 6. huhtikuuta 2013

Johtajuudesta

On aivan pakko pohdiskella aihetta koira, lauma ja johtajuus. Tässähän nyt ajaudun tietysti samanlaiseen semantiikkaan kuin kaikki muutkin. On kovin muodikasta pyöritellä ja ylianalysoida sanojen merkitystä ja juuri tämä johtajuusaihe on yksi sellainen aihe. Ja koitetaan keksiä muita sanoja tarkoittamaan jotain, mitä ei itse hyväksytä syystä tai toisesta oikeaksi sanaksi tai ajatukseksi.

"Semantiikka= eli merkitysoppi tutkii esimerkiksi sanojen ja ajatusten merkitystä"


Joitakin sanoja:


Johtaja: Nykysuomen sanakirja antaa johtajalle seuraavan merkiktyksen: johtavassa asemassa, jnk johdossa oleva henkilö tms.


Vanhempi: isä tai äiti suhteessa lapseensa


Lauma: joukko, katras, liuma, parvi, ryhmä rykelmä eli toisiaan lähellä olevien t. keskenään kuuluvien tav. elollisten olioiden järjestäytymätön lauma


perhe: perheen muodostavat yhdessä asuvat avioliitossa tai avoliitossa olevat tai parisuhteensa rekisteröineet henkilöt ja heidän lapsensa, jompikumpi vanhemmista lapsineen sekä avio- ja avopuolisot sekä parisuhteensa rekisteröineet henkilöt, joilla ei ole lapsia. (Lainaus wikipediasta, sillä Nykysuomen sanakirjani on hiukan vanhentunut verrattuna moderniin perheen käsitykseen)


Kumppani: ystävä, seuralainen, toveri


Eräässä televiossa nytkin tulevassa koiraohjelmassa ohjelman juontaja puhuu, että johtajuuden sijaan pitäisi puhua vanhemmuudesta. Tässähän puurot ja vellit ihan samalla tavalla sekaisin kuin siinä, että pidetään sanaa johtaja negatiivisuuden ilmentymänä. 


Ihminen ei voi olla koiransa vanhempi. Vaikka kuinka sitä haluaisi. Ihminen on vain omien lastensa vanhempi. Pitäisi mielestäni käyttää oikeita sanoja oikeissa paikoissa eikä keksiä niille omavaltaisesti omia merkityksiä. Ja jos ajatellaan vanhemmuutta niin sitäkin hyvää ja huonoa. Esimerkkinä vaikka tämä järkyttävä Erikan tapaus vuoden takaa.


No jos en voi olla koirieni vanhempi niin, mikä voisin olla. Kumppani on ihan hyvä sana, mutta voiko koiran kanssa kumppanuus olla tasa-arvoista? Toki koirani ovat seuralaisiani ja ystäviäni (eivät kuitenkaan lapsiani ;) ). Mutta kyllä ne samalla ovat alisteisessa suhteessa minuun, sillä määrään oikeastaan kaikesta niiden elämässä. Olen siis niiden elämän vastuuhenkilö. Ehkä voisin siis johtaja? Laumanpää? Siis täh?


Ai niin, mutta kuulemma ihminen ei voi muodostaa koiran kanssa laumaa. Vaan keskenään sukua olevat voivat muodostaa lauman.... mutta eikö se ole silloin perhe. Mutta eivät koirat ja ihmiset myöskään voi muodostaa perhettä? En tietääkseni ole sukua koirilleni. Olisiko se lauma kuiten ihan hyvä sana toistensa kanssa saman katon alla asuville olioille? Ja keskenään meidän koirat ovat selkeä lauma, jotka viihtyvät keskenään, vaikka yksi niitä ei olekaan toisille ainakaan kovin läheistä sukua. Yhteenkuuluvaisuuden tunne on käsinkosketeltava, kun ne makaavat toistensa päällä ja limittäin sohvan vieressä aivan kiinni meidän jaloissamme. Kyllä me minusta olemme lauma.


Jos minä olen laumalleni vastuuhenkilö, kun en kerran ole vanhempi? Vanhempi en ajatuksen tasollakaan suostu olemaan, sillä koirani ovat minulle "vain" koiria, vaikka kovin rakkaita ovatkin. Lapsiini minulla huomattavasti voimakkaammat tunteet. Samalla minun vastuullani on kasvattaa omassa elämässään toimivia aikuisia. Eli työntää ne maailmalle henkisesti ja fyysistei terveinä ja toimeen tulevina aikuisina. Tätä tehtävää minulla ei ole koirieni kanssa. Olen niiden "hoitaja ja huoltaja" niiden päivien päähän. Hoitaja? Huoltaja? Ohjaaja? Järjestyksen ylläpitäjä? Demokratian ylläpitäjä?


Millä tahansa yksiköllä pitää aina olla vastuuhenkilö. Jos kukaan ei ole vastuussa mistään tai pakoilee vastuutaan, niin seuraa melko varmasti sekasorto tavalla tai toisella. Vastuuhenkilöä voisi kutsua ihan hyvin johtajaksi. Miksi johtajalla on niin negatiivinen kaiku? Johtaja voi olla niin Jeesus kuin Hitler, niin Fransiscus Assisilainen kuin Kim Jong Un. Tai se voi olla jotain siltä väliltä. Miten olisi hyvä omistajuus, jos johtajuus ei kelpaa? Hyvä omistaja hoitaa koiransa ensiluokkaisesti, pitää elämensä kurissa [=varsinkin jssak henkilöryhmässä vallitseva valvottu (hyvä!) järjestys, kuuliaisuus, tottelevaisuus, komento. (sivistyssanakirja)] ja huomioi lajityypilliset tarpeet. Jos edellämainut asiat ovat kunnossa, niin varmastikin yksilö tai lauma voi hyvin. Jos jokin taas klikkaa niin voisiko omistaja miettiä johtajuuttaan eiku siis omistajuuttaan?


sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

Kuvia ja piirroksia

Olen aina ollut taiteellisesti suuntautunut. En siis mikään oikea taiteilija, mutta kovasti kiinnostunut lukemista, piirtämisestä ja viimeisinä vuosina myös valokuvaamisesta. Sellainen sunnuntaitaiteilija. Aikoinaan kun pallottelin lukiovalintoja (onneksi silloin pääkaupunkiseutulainen), niin vaihtoehtoina oli Torkkelin kuvataidelukio ja Kallion ilmaisutaidon lukio. Viimeisimpään sitten päädyin ja se synnytti voimakkaan kirjoittamisen halun, joka on ollut päällimmäisenä viimeiset lähes parikymmentä vuotta. Entinen 10:n piirtäjä muuttuikin sitten toimittajaksi, mikä ei tavallaan ollut sekään mitään uutta. Ensimmäinen sanani oli kirja ja noin viisivuotiaana ilmoitin äidille, että minusta tulee isona kirjailija. No se on jäänyt ainakin toistaiseksi toteutumatta, mutta olen kuitenkin kirjoittanut lehtiin juttuja. Piirtäminen jäi taka-alalle lukion jälkeen, kunnes viime syksynä tuli pakottava tarve piirtää koiria... Olipa se vaikeaa. Käsi ei toiminut aivojen ja silmien kanssa yhteistyössä ja välineetkin oli ihan surkeat. Alla kuitenkin muutamia piirroksiani. Vielä pitää kovasti harjoitella:

sarjakuvaa

Chili

Anni ja Fasaani

Onni

Anni

Anni Tuulikorva

Ringo ja Kurppa

perjantai 15. maaliskuuta 2013

Maaliskuu

Kevään edistyminen kovasti virkistää mieltä. Täytyy tunnustaa, että minulla ainakin marras- ja joulukuu ovat jotenkin raskaan tuntuisia. Valo ei vaan päivällä riitä mihinkään. Ja sitten ei ole oikein motivaatiota tehdä mitään. Nyt on taas pari kolme viikkoa vedetty koirille treeniä. Olen ottanut Miinallekin treeniä, koska Juhan aseseppäkoulu vie viikolla aikaa. Tekee sitä työn ohessa, joten vapaa-aika on tiukassa. Kovin luottavainen on isäntä minun koulutustaitoihin: parempi siitä näin tulee kun, että minä (Juha) yksin... Kiitoksia vaan luottamuksesta.

Miina on kovin suloinen: sellainen herkkä ja vaatimaton persoona. Ei sellainen maailmoja syleilevä pirskahteleva ilopilleri kun Anni. Eikä sellainen vauhdikas voimanpesä kuten isänsä. Syksyllä meillä oli kausi, jolloin jätimme noudon kokonaan pois valikoimista, kun se alkoi takkuamaan ihan tosissaan. Nyt olen tämän vuoden puolella ruvennut ottamaan ihan totista noutotreeniä sen kanssa. Eli ei enää pelkkiä "ykkösmarkkeerauksia", vaan eteen lähetyksiä ja muistipaikkoja. Sillä on niin rakastettava luovutus, että ihan sydän sulaa joka kerta, kun se tulee dami suussaan luokse. Luovutusongelmiahan kaikilla mun koirilla on ollut johtuen minusta itsestäni. Miinan kanssa lähdin pentuna ihan toisesta suunnasta kuin muiden kanssa. Koitin ladata niin paljon kuin mahdollista tyytyväisyyden tunnetta ääneeni ja käsiini, kun pieni Miinalainen tuli pentudami suussaan luokseni. Kannustin sen kiipeämään päälleni. Vasta nyt olen alkanut siirtämään luovuttamista eteen istumiseen. Namin namia ei ole noudosta saanut ja melko vähän muutenkin. Jotenkin tuntuu, että elää kiitokselle ja työnteko palkitsee. Juha on ottanut sivulle tuloja namin kanssa ja siinä kaiketi se taitaakin olla. Hyvin on Juha tehnyt työt paikoillaan olon ja seuraamisenkin suhteen.

Haussa ollaan siinä vaiheessa, että pysähtyy sponttaanisti heittoihin ilman muita käskyjä. Varovaisesti arvoiden on valmis kaniaitaukseen ja syksyllä tosihommiin. Joita hiukan harjoiteltiinkin syksyllä. Missään fasaanijahdissa se ei kuitenkaan ole ollut mukana. Joten tunnelmat ovat hyvät Miinan osalta.




Heräsin juuri siihen, että senhän voisi viedä MH-kuvaukseenkin piakkoin. Pitääkin alkaa katselemaan sellaista. Lonkat olisi hyvä kuvata. Luulen, että C:t ovat melko todennäköiset, sillä sitä tasoa näyttävät sisarrukset olevan. En tiedä, toivotaan kuitenkin parasta. Toivoisin siitä kuitenkin jalostusnarttua, mutta omat kriteerini eivät ole vielä täyttyneet: luonnetestattu hyväksytysti ja vähintään SPME AVO2 pitää olla. Itse olen luonteeseen tyytyväinen ja perhe Ruistolan luonnetestin se on läpäissyt kirkkaasti: kestää kaiken lasten käsittelyn ilman mitään negatiivisia reaktioita.

torstai 31. tammikuuta 2013

Luonteesta

Alkaa olla kymmenen vuotta siitä, kun kirjoitin tämän artikkelin aiheesta raivosyndrooma. Pitäisi varmaan uudelleen kirjoittaa se, sillä kymmenessä vuodessa on tietoa ja ehkä taitoakin tullut lisää. Luonne kiehtoo minua eniten koirassa. Sen kanssa on elettävä koko koiran elämä ja toivottavasti se elämä on koiralle elämisen arvoista.

Jo ajasta iäisyyteen siirtynyt tunnettu brittiläinen pointtereiden, springereiden, cockereiden ja karjan kasvattaja Patience Badenach Nicolson on sanonut: Jos huomaat, että cockerisi on heikkohermoinen, tulisi sinun lopettaa se välittömästi ilman epäröintiä. Itse en ehkä lopetuttaisi koiraa, mutta ehdottomasti kastroisin tai steriloisin sen, ettei vahingossakaan tulisi mieleen käyttää sitä jalostukseen. Nicolsonin sanomassa on paljon järkeä. Cockeri on paljon pienempi kuin springeri, joten se tarvitsee huomattavasti suuremman itseluottamuksen ja innostuksen noutosuoritukseensa. Jos koira on kovin hermostunut, toimintakyvytön ja kärsii itseluottamuksen puutteesta, se ei pysty suoriutumaan rusakon tai vaikkapa ison metsokukon noudosta. Päämäärätietoisuus on olennainen osa cockerin ominaisuuksia koskien noutoa ja erityisesti hakua.

Oma ihannecockerini on reipas, vauhdikas, iloinen, rohkea, toimintakykyinen ja vahvasti laumaviettinen koira. Reippaudella tarkoitan tarkoitan sellaista partiolaisasennetta: aina valmiina toimintaan. Asiat tapahtuvat vauhdilla ilman epäröintiä. Cockerin tulee olla iloinen ja hauska koira, jolla on pilke silmäkulmassa. Cockeri ei ole jäyhän jököttäjän koira. Jos haluaa konemaista suorittamista, niin spanieli on aivan väärä valinta. Ehkä käyttölinjan labradori voisi silloin olla parempi valinta? Cockerin kanssa sattuu ja tapahtuu ja se kuuluu rotuun.  Kuten englantilaiset sanovat: Cockers are such caracters. Mutta kaikkea ei ne cockeritkaan saa saada anteeksi vaan sillä tekosyyllä, että ne ovat cockereita.

Toimintakyky on ehdoton ominaisuus cockerissa. Aina ei ole omistaja auttamassa hankalissa tilanteissa esim. vaikeassa maastossa tai pitkissä haavoittuneen riistan noudoissa. Varsinkin jälkimmäisissä koiran tulee pystyä toimimaan itsenäisesti ja se ei saa pelätä tarttua joskus “kiukkuiseenkin” riistaan. Rohkea sen tulisi olla myöskin. Itse pidän arkaa spanielia todella epätyypillisenä ja ehdottomasti se sulkee jalostuskäytön pois. Sille tulee olla itseluottamusta tunkeutua vaikeisiin maastoihin, seurata jälkeä, hypätä aitojen yli ja noutaa lähes itsensä kokoisia saaliita.

Itselleni sopii sellainen kohtuullisen kova koira, koska olen kovaääninen, dominoiva ja temperamenttinen. Kovuudella tarkoitan tässä koiran muistia ja kykyä unohtaa epämiellyttävät asiat. Kovin pehmeät yksilöt saan helposti lukittua jo pelkällä olemassaolollani. Spanieli tarvitsee kuitenkin pehmeyttä oppiakseen asioita. Ja jalostus on tasapainoilua sen pehmeyden suhteen. Välillä siinä käy ylilyöntejä. Yksi koiristamme on niin hienolla sukutaululla kuin cockeri vain voi olla, mutta on kovin vaikea koulutettava. Tällä koiralla on liikaa pehmeyttä ja samalla sen toimintakyky on alhainen. Se ratkaisee ongelmat tai hankalaksi kokemansa tilanteet jähmettymällä. Se siis makaa maassa liikkumatta mihinkään. Itse en ainakaan halua tanssia mitään sadetansseja saadakseni koiraani tekemään asioita, jopa niitä, jotka ovat jänniä.

Cockerin tulisi olla hiljainen koira. Tämä on jo käyttötarkoituksen takia. Koira joka mekastaa mennessään ilmoittelee riistalle, että täällä ollaan tulossa. (Pätee myös ohjaajaankin). Tämä kuuluu ajokoiralla metsästämiseen, mutta ei spanielilla metsästämiseen. Poikkeuksen muodostaa sussexinspanieli, mutta tämä tosiaankin on poikkeus. Ja tuota poikkeusta en kyllä edes ihan ymmärrä.

Jos ajatellaan ihanaa lämmintä elokuista sunnuntai-iltaa ja sorsien iltalentoa. Mikä pilaisi rauhallisen ja joskus euforisen passissa istumisen paremmin, kuin korvan juuressa vinkuva koira? Tunnen jo tätä kirjoittaessa, että kuinka ruuvit alkavat kiristyä takaraivossa. Itse olen todella allerginen koirien haukkumiselle ja vinkumiselle. Minulla on ollut koira, joka haukkui pihalla ollessaan kaikkea mahdollista. Jälkikäteen ajateltuna se pelkäsi siellä, vaikka asummekin aivan maalla, jossa ei pitäisi olla pelättävää. Koiran haukkuminen ja vinkuminen voi olla merkki koiran hermojen vuotamisesta tai sitten se on käytösongelma. Jokin patoutuu koiran mielessä ja se purkautuu äänenantamisena. Mikä siihen on syynä, vaatii sitten tarkempaa pohdiskelua. Haukkuminen ja vinkuminen on usein perinnöllistä.

Aggressio sitten? Ei kuulu cockeriin. Tietysti jokaisessa elävässä olennossa pitää olla hiukan aggressiota, sillä se saattaa olla hyvinkin elämää ylläpitävä voima. Cockeri on kuuluisa siitä, että rodulla on luonneongelmia ja varsinkin rodun yksivärisillä näyttelylinjaisilla. Tosin eivät ne kirjavat näyttelylinjaiset eivätkä myöskään käyttölinjaisetkaan ole ihan ilman ongelmaluonteita. Aggressiivista käyttäymistä cockerilla on dokumentoitu jo 1800-luvun puolessa välissä. Joten se on meidän cockereiden genetiikassa halusimme sitä tai emme. Sitä vastaan vaan pitää taistella.

Cockeri ei saa olla aggressiivinen perheelleen. Tämä on se yleisin aggression muoto cockereilla. Cockerin ei kuulu purra perhettään. Ja kaikki hoitotoimenpiteet tulisi voida tehdä ilman, että pelkää joutuvansa purruksi. Cockereilla esiintyy muun muassa resurssiaggressiota eli toisin sanoen ne vartioivat jotain esinettä, paikkaa tai ihmistä. Tällaisen tullessa esiin omalla koiralla, sen ei saa antaa vartioida arvokkaana pitämäänsä asiaa. Se joko eristetään siitä tai sitten sen ei anneta tulla sen lähelle lainkaan.

Usein cockerit ovat myös liian arkoja. Arkuudesta saattaa sitten johtua, että koira käyttäytyy aggressiivisesti. Se on oppinut, että aggressiolla se pääsee epämiellyttävistä tilanteista. Omistaja on tällöin vahingossa vahvistanut koiran käytöstä, kun on antanut periksi pienelle murinalle ja hampaiden näyttämiselle. Ja siitä sitten syntyy itseään toteuttava kierre, jossa omistaajan pelko kasvaa ja koiran aggressiivinen käyttäyminen lisääntyy. Siksi siihen tulee puuttua heti pentuna. Koiran hoitotoimenpiteet viedään läpi varmasti. Sen elämästä tehdään helposti ennustettavaa ja luottamusta koiran ja perheen välillä kasvatetaan.

Mikäli cockerilla esiintyy näitä ongelmia, niin silloin pitää olla yhteydessä johonkin pätevään ongelmakoirakouluttajaan tai käyttäytymiseen erikoistuneeseen eläinlääkäriin. Ja koira ehdottomasti suljetaan pois jalostuskäytöstä. Ei ole olemassa hyvää perustelua, miksi ihmiselle aggressiivista koiraa pitäisi käyttää jalostukseen. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Cockeri ei saa purra oman perheensä jäseniä eikä muitakaan. Muille roduille se ehkä kuuluu, mutta ei cockerille. Itse olen käyttänyt luonteeltaan epäilyttävää koiraa jalostukseen ja sitä ei olisi pitänyt tehdä. Koko pentue on tavalla tai toisella kummallinen. Ei niistä yksikään ole ihmiselle vihaisia, mutta eivät ne mitään aitoja cockereitakaan ole. Tuntuu pahalta ajatella, että kasvattaisin joskus koiran, joka olisi vaarallinen perheelleen. Varsinkin kun on saanut elää niin luotettavien eläinten kanssa, kuin meillä tänä päivänä on. Ihan sama (melkein) kaikelle muulle, mutta kunhan sen kanssa voi elää ja luottaa.

Cockerin tulee olla myös koirasosiaalinen. Tähän ajattelisin sellaisen poikkeuksen, että uroksen ei ehkä ihan kaikista muista uroksista tarvitse tykätä. Mutta senkin tulee voida työskennellä silloin, kun on muita uroksia läsnä. Ja ehdottomasti koiran tulee olla sosiaalinen omassa laumassaan. Olen itse kantapään kautta oppinut, että sellaisen koiran paikka ei ole laumassa, joka käy muiden laumanjäsenten päälle. Siitä syntyy niin paljon ongelmia, että tulevaisuudessa jokainen tappelupukari lähtee meiltä pois. On niin paljon helpompaa kun ei tarvitse miettiä, että koska taas on tappelu käynnissä. Lisäksi on syytä miettiä, mikä on oikein sitä muuta laumaa kohtaan? Itse tunnen suurta häpeää siitä, että meillä oli aikoinaan narttu, joka herkästi tappeli muiden koirien kanssa. En tuolloin tajunnut, miten tämä koira vaikutti laumamme vanhimpaan koiraan. Häpeä tulee siitä, että en nähnyt kuinka tämä koira kulki pitkin seiniä vältellen tätä epätasapainoista narttua. Se kulki siis 5 vuotta elämästään pitkin seiniä. Ja sinä päivänä kun tappelupukari lähti meiltä, vapautui tämä narttu silminnähden. Minun olisi pitänyt laumanjohtajana tajuta, ettei lauma voi hyvin. Ja huomionarvoista on se, ettei meillä ole sen jälkeen ollut ainuttakaan koirien välistä tappelua. Lauma toisin sanoen tervehtyi.

Minulla on ollut kunnia omistaa koira, joka hyvin lähellä ihannetta luonteensa puolesta. Tämä koira (Whaupley Anniken) on mitä hauskin koira, nopeasti oppiva, miellyttämisenhaluinen (mutta ei aina mitenkään nöyrä), tulee toimeen toisten koirien, ihmisten ja ennen kaikkea lasten kanssa. Sillä on hyvin vähän aggressiota. Olen kuullut sen vain pari kertaa elämässään murisevan muille koirille. Anni on myös siitä hyvin jännä persoonallisuus, että se on selvästi dominoiva. Kukaan ei koskaan haasta sitä ja aina jos jokin kärhämä syntyy, niin se menee järjestämään asian. Asettuu tappelupukarin yläpuolelle ja työntää sen maahan ja odottaa kunnes toinen rauhoittuu ja alistuu kokonaan. Sitten se palaa omiin puuhiinsa. Ja tämä tapahtuu ilman mitään murinoita tai hampaiden näyttelyä. Anni on varmasti sosiaalisesti taitavin koira, joka on tullut eteeni.


Annikki

tiistai 29. tammikuuta 2013

Kotiäiti maailmalla

Kaksi viikkoa sitten koitti vihdoinkin kauan odottama reissu Englantiin. Joskus tämä jatkuva kotona olo tuntuu kovin haastavalta ja elämää supistavalta. Vaikka elämänsä tärkeimpiä asioita (lapsia) hoitaakin. A-luokan matka siis Cocker Championshipeihin Norfolkiin oli tiedossa. Taisi olla ensimmäinen lentomatka kolmeen vuoteen?

Hieno kokemus kerta kaikkaan taas. Vaikka pienenä miinuksena voisi mainita, että koirien työskentelyä tuli nähtyä vähemmän kuin olisi halunnut. Toki eihän tämä mikään yleisölaji olekaan, mutta ainahan sitä toivoo näkevänsä kunnolla. Pitänee ostaa Paul Frenchin video kyseisistä kinkereistä, niin voi laskea 1+1=2. Ja se mitä tuolla paikan päällä ollessa näkee, on koirat, kun ne ovat ja odottavat vuoroaan. Sekin melko tärkeä asia. Valitettavasti ei tullut nähtyä millä numerolla kilpaili koira, joka haukahteli paukuille. Minusta se ei ole toivottavaa spanielille, että odottaessa pidetään ylimääräistä ääntä. Eikä tämä nyt pelkästään siksi, että itse olen "allerginen" koirien ääntelylle. Sitten panin merkille erään punaisen daamin, joka vaatimalla pyysi päästä syliin ja pääsikin (mukavasti sai palkinnon joka kerta siis). Suurin osa tottuneesti odotteli paikallaan remmin päässä tai laukussa ;).

Sää oli kotoisen luminen ja asetti haasteita koirille ja ohjaajille. Maastossa syntyi lumesta ja aluskasvillisuudesta "taskuja", joista haju ei levinnyt minnekään. Tietäähän sen miten vaikeaa sellaisessa maastossa on suorittaa noutoja, jos ei ole päässyt markkeeraamaan. Aluskasvillisuus oli erityisesti sananjalkoja maustettuna orjantappuroilla, orapihjajilla ja muilla fittimäisen näköisillä piikkikasveilla.

Riistaa oli ja piisasi. Teki mieli sanoa, että ette ammu kaikkia meidän lehtokurppia, sillä niitä siellä saatiin varmaankin parikymmentä saaliiksi. Oli fasaaneja, peltopyitä, isoja rusakkoja ja kaniineja. Tulipa nähtyä (ei siis kuitenkaan koeriistana ;) ) sellainenkin ihme kuin muntjakki ja luonnollisesti siellä oli kauriita. Oli kuningatterella kerrassaan oivalliset tilukset. Siis kisat pidettiin Sandringhamissa, joka on kuningasperheen varsinainen koti. Ja tulipa nähtyä kuningatar, kun tuli jakamaan palkintoja paikan päälle. Hän on aina aikaisemmin ollut seuraamassa maastossa koiria, mutta korkea ikä varmasti asettaa rajoituksia.

Kuningatar lahjaksi saamansa cockerinpennun kanssa.

Seura oli kuten tavallista aivan mahtaa: Kiitos siitä Ninalle, Annelle, Jukalle ja Terhi-Marielle. Kuvakertomus löytyy Facebookista.

Voittajat Will Clulee ja Moelfa Mau Griffon

Ps. Oppisi jonain päivänä vielä kirjoittamaan... korjattu varmaan 5 virhettä.

lauantai 12. tammikuuta 2013

Tuleeko koskaan enää...

sulle näyttelylinjaista? En tiedä kuinka monta kertaa multa on kysytty asiaa. Toisaalta mua tympii koko kysymys, koska mitä väliä sillä on tuleeko vai ei. Sen näkee sitten. Ei mulla ole kristallipalloa, jolla voi nähdä tulevaisuuteen. Sen olen ainakin oppinut kantapään kautta, ettei koskaan saa sanoa ei koskaan. Ehkä joskus, kuka tietää?

Sen voin kuitenkin sanoa, että tällä hetkellä ei ole mielenkiintoa asiaan. Olen niitä ihmisiä, jotka eivät pysty kovin montaa asiaa tai vaikka rotua harrastamaan. Ei ole aikaa, eikä oikein henkistä kapasiteettiakaan. En halua jakaa vähiä "vapaa-aikojani" moneen asiaan. Ja on monta sellaista asiaa, että miksei oikein kannata sellaista hommata:

-ei kiinnosta trimmaaminen juuri lainkaan
-kasvattamisen kannalta on vaikeaa, jos ei pysty trimmaamaan kasvatteja. Olen allerginen vieraiden koirien hilseelle ja trimmaamisessa sitä pöllyää
-näyttelyt  eivät enää kiinnosta lainkaan. Eikä niitä mielestäni voi kasvattaa ilman kiinnostusta aiheeseen
-koen turkinhoidon vaivalloiseksi
-kaikki meidän näyttelylinjaiset ovat olleet mielestäni liian äänekkäitä ja olen "allerginen" koirien haukkumiselle.
-kiinnostukseni on nykyään lähes ainoastaan koirien metsästyskäytössä
-kotona en voi pitää kuin kolme koiraa
-haluan keskittyä
-katsoin, etten osaa kasvattaa hyviä näyttelykoiria

Siinäpä se noin pääpiirteittäin, miksi ei. Ei mulla todellakaan ole mitään niitä vastaan, olenhan koko elämäni niiden kanssa viettänyt ja ollut omistamistani koirista ylpeä ja kovasti niitä rakastanut. Ja olen kuitenkin onnellinen, että rakkaasta rodustani löytyy minullekin sopivia koiria. Ei ole siis rotua tarvinnut vaihtaa. Olen viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana kovasti muuttunut. Kasvanut ehkä aikuiseksi ja löytänyt sen oman juttuni. Ja onneksi sen ei tarvitse olla kaikilla se sama juttu. Kyllä tähän maailmaan harrastuksia ja harrastajia mahtuu. Jokaiselle jotakin, eikö vaan ole hyvä rotu? Cockeri ku cockeri ;).

Alla on kuvia elämäni koirista, jotka eivät ole enää luonamme. Ylimmän kuvan Anni on meillä luonnollisesti vieläkin. Se on jännä, kuinka jokainen koira jättää jälkeensä lähtemättömät jäljet. Ja kuinka jokaisella on jotakin opetettavaa. Ja jokaista on aina välillä ikävä. (Tunteellinen hupsu?)

Nana, Anni ja Susu Tiaisen Helenan kuvaamana 2006

Tuisku 2002

Rilla 1996

Kismet 1981

Avilla, äiti ja minä 1975