torstai 7. huhtikuuta 2011

Pikkumies


21.3 syntyi meille pienen pieni poikavauva 2890g ja 48 cm pitkä. Pipo oli 33,5 cm. Synnytys meni hienosti: olimme Hyvinkään sairaalassa klo 00,30 ja poika syntyi jo klo 5,32. Hetken kävi mielessä, että näitähän tekee useammankin vielä, kun tämä oli niin helppoa... ei sentään, eiköhän meidän perhe ole tällaisena täydellinen. Reilun kuukauden kokemuksella kahdesta lapsesta, joista vanhempi on aivan ikiliikkuja, niin ei varmaan mun rahkeet riitäisi useampaan lapseen. Sonja on ns. hyperkineettinen lapsi (ominaisuus ei vika) eli hänellä on jatkuva tarve olla liikkeessä ja paikallaan ei voi olla. Pitää vähintään kiemurrella. Asettaa paljon haasteita, kun pitää ohjata lasta tekemään asioita rauhallisesti ja keskittymään tekemiseen. Ja minä kun näköjään omaan miehisiä ominaisuuksia, eli pystyn keskittymään kunnolla vain yhteen asiaan, niin syntyy välillä kahnausta. Eikä pienin syy ole vahvasti pohjalaisissa juurissa, jotka aiheuttava temperamenttisuutta itse kuhunkin ;). Se mitä Sonjassa arvostan, on reippaus ja rohkeus (jotka tietysti aiheuttavat päänsärkyä ja sydämentykytyksiä minulle joskus). Itse olin ujo lapsi, ja uskonkin, että rohkeus ja reippaus auttavat lasta tulevaisuudessa.

Takaisin vauvaan: jouduimme olemaan sairaalassa ylimääräisen vuorokauden, kun pojan verensokeria seurattiin. Tämä tehdään rutiinisti kaikille alle 3 kg:n painoiäsille vauvoille. Tällä oli tosin melkoista heittelyä arvoissa. Ensimmäisellä neuvolakäynnillä pikku-ukkeli painoi jo huimat 3430 g, ja näin oli saanut kahdessa viikossa 500 g (!). Kuuden viikon ikäisenä se painaa jo reilu 4800 g. Huima se on syömään kyllä ja on niin ihana. Haikeana mietin sitä, että se on viimeinen...

Lapsen syntymän myötä meni loppukin vapaa-aika. On ollut melkoista sovittamista huonotuulisen ja kateellisen 4-vuotiaan ja pienen vauvan yhteiselämä. Sonja kovasti tykkää vauvasta ja suukottelee ja haluaa pitää hyvänä, mutta ei ymmärrä, miksi äidillä ei enää olekaan aikaa samalla tavalla kuin ennen. Ja olin unohtanut kuinka kokonaisvaltaisia pienet vauvat ovat ja kuinka kiinni niissä äidit ovat. Minua tämä on väsyttänyt niin, että en tunne oikein mitään mielenkiintoa ulkomaailmaan: en ole käynyt kohta neljään viikkoon kuin ehkä neljä kertaa Facebookissa ja keskustelupalstoilla en ole käynyt moneen viikkoon. Kennelpolitiikkaan en tunne mitään mielenkiintoa tällä hetkellä. Eikä sen puolin kyllä muukaan politiikka: vaaleissa äänestin vain puoluetta (siis random-ehdokkaalla), koska en millään ehtinyt sen enempää pohtimaan ehdokastani. Tähän väsymykseen eniten kuitenkin vaikuttaa ennen viime joulua kokemani kokonaisvaltainen burn out, jonka alkujuuret ovat työelämässä, mutta vaikutukset ulottuvat koko pakettiin harrastuksia myöten. Lääkärin määräyksestä olen viettänyt hiljaiseloa kaikin puolin. Hetken luulin jo, että masennus olisi hävinnyt, mutta eikä mitään. Kaipa sen paraneminen kestää yhtä kauan kuin sen syntyminen, eli voi mennä aikaakin.

Koirien kanssa on tullut väkisinkin vietettyä vähän aikaa. Onneksi niistä jokainen on sellainen, että tuntuvat kestävän tekemättömyyden hyvin. Anni on on ainoa, jolla joskus keittää yli, mutta harvoin silläkin ja silloinkin se vaan rikkoo pyyhkeen koirahuoneesta. Annilla olikin juoksu tässä vähän aikaa sitten ja oli Ninalla juoksuhoidossa. Eddie on ainoa, jota on hiukan treenattu. Tilasin 500 starttipistoolin paukkua: nyt vahvistetaan laukauksesta istumista! Ja treenataan eteen lähetyksiä, koska tavoite on VOI-luokan vesityössä. Varmaankin tulee maltillisesti startteja syksyllä, koska ei ole oikein varaa: vesivahingon myötä meni omat ja varastetutkin, kun keittiöremonttia tehtiin. Vakuutus korvasi reilun tuhat euroa ja koska päätettiin samalla sitten tehdä koko köökki uudestaan, niin loput rahat piti löytyä itseltä. Mutta siitä sitten myöhemmin lisää.