sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Minski

Miina on ottanut valtavia loikkia kehityksessään. Ja täytyy olla todella tyytyväinen sen edistymiseen. Se on todella lahjakas, vaikkakin hitaasti kehittyvä. Ja ottaen huomioon sen taustan, eli oli ensin meillä, sitten Ninalla ja sitten taas meillä ja kahden täysin erityypisen ihmisen kouluttama. Juha on niin pedantti ja tarkka ja minä taas touhuilen sen kanssa siellä ja täällä.

Varsinaisia ylösajoja sillä alkaa olla reippaasti ja tähän mennessä kaikki ovat menneet hienosti (koputtaa reilulla otteella puuta). Tähän mennessä noutamisen on hoitanut joku muu koira tai ohjaaja. Keskiviikkona päätin (Juhan ollessa sairas) että jos tulee täydellinen ylösajo, niin saa palkkioksi noutaa. Ja niin tuli: ajattelin, että kylläpä kirppu hakee hyvin. Hieno ylösajo ja hyvä pysähtyminen siihen. Kävin kiittämässä koiraa ( on erittäin perso kehuille) ja pistin noutoon. Hyvä markkeeraus tosin hukkui, kun emännän piti tulla kiittämään... Reipas nouto ja kiitos. Se oli siinä. Olisipa Juha ollut paikalla, kun koiransa teki niin hyvän suorituksen. Ei _vielä_ merkkejä kuumentumisesta.

Plääh, ei tekisi mieli hakea mitään kakkosta kokeista... Mutta koira on koekypsä.


Uusi harrastus

Sonja alkaa olla sen ikäinen, että maastossa kulkeminen alkaa olla kaikin puolin helppoa. Itse olen aina pitänyt suunnistamisesta ja niinpä ajattelin, että se voisi olla meidän yhteinen harrastus. Siispä tutustumaan geokätköilyyn. Modernit puhelimet ovat suorastaan ihmeellisiä! Latasin puhelimeen geocatching-ohjelman ja ei kun lasten kanssa etsimään kätköjä. Markusta saa vielä kantaa pahoissa paikoissa, mutta Sonja syöksyilee pitkin maastoja tyylilleen uskollisena. Ja kätköjen löytyminen on aina yhtä hauskaa. Samalla tulee koirillekin liikuntaa. Ja löytyy kauniita paikkoja aivan tässä lähellä.

keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Syksyn tuntua

En tiedä, tuleeko kovinkin mollivoittoinen syksy. Tavallaan voimakas epäonnistuminen kasvatustyössä viimeisen pentueen osalta värittää koko hommaa tällä hetkellä. Tulevaisuudensuunnitelmien kariutuminen kyllä pistää miettimään koko homman mielekkyyttä. Milloin liikaa on liikaa? Ja milloin harrastus on liikaa voimavaroja vaativaa. Harrastuksenhan tulisi olla mieltä virkistävää, eikä mieltä pahoittavaa. Ja haasteiden tulisi olla tasapainossa keskenään, vai? Time out voisi olla kova juttu. Toisaalta tämä juttu on intohimo myöskin. Ehkä se pistää jaksamaan.


Yllä on kuva sisareni Annan tyttärestä Ragnhildista, joka koki kätkytkuoleman noin kolmen kuukauden ikäisenä 2010. Tasan 9 kk (kammottavaa kyllä päivälleen) hänen hautajaisistaan on meidän Markus-poika syntynyt. Markuksen odotus ja vauva-aika oli täynnä surua ja menetyksen pelkoa, joka aiheutti mm. pakonomaista tarvetta vauvan hengittämisen seuraamiseen. Ragnhildhan lopetti hengittämisen ollessan liinassa äitinsä rinnalla. En tiedä miten Anna onkaan selviytynyt menetyksestään, kun minulla oli niin vaikeaa. Oman lapsen menettäminen tuntuu ajatuksena aivan kestämättömältä.

Syy miksi nyt puhun tuosta kuolemasta on se, että nyt pentujen hoitamisen ja menetyksen yhteydessä alkoi tulla samankaltaisia pelkotiloja ja ahdistusta, kun silloinkin tuli. Luulin, että olin asian yli. Ja varmaan osittain olenkin, mutta samankaltainen (ei suinkaa kuitenkaan ihan saman arvoinen) tilanne laukaisi samanlaiset tunteet. Onneen kun sekoittuu vahvaa surua, niin ei mikään ihme, että tuntuu lähes fyysisenä kipuna.

Mitä muuta meille kuuluu: Koirilla menee ihan kivasti. Sorsia on saatu ja fasaaneja myöskin. Juha lähtee Sotkamoon viikoksi Miinan kanssa. Miinalle avoimen luokan kaksi pistettä vesityöstä, mikä oli pettymys. Mutta siihen nähden, mitä on harjoiteltu ja mikä on koiran veteen meno halukkuus, se ei ole mikään ihme. Aikaa ei ole ollut tarpeeksi. Krooninen ajanpuute on varmasti kaikkien pienten lasten vanhempien ongelma.