Ääh, joskus tuntuu, että olen aivan täydellisen puusilmä ja lahjaton ohjaaja ja koirankouluttaja. No, ehkä siitä ei ole kyse, mutta kyllä taas on ihan aivokuollut olo. Olin Cockerspanielit ry:n järjestämällä tokoklinikalla. Ahkerat ja innokkaat tottelevaisuustoimikuntalaiset olivat saaneet Pekka Korrin, kennel Tending . Melkolaisen pätevää koulutusta oli siis tiedossa.
Minulla on melkoisen jännittäjän ja häpeäjän tausta. Ennen aina hävetti, kun ei osannut sitä tai tätä. Ja koiratkin olivat melkoisen solmussa kanssani useinkin. Muutama vuosi sitten uskaltauduin Bengt Rödsethin kurssille, kennel Fågeljägarens . Bengt oli hyvin suorasanainen minulle ja hirveän defenssin ja parin punaviinilitran jälkeen olin muuttunut nainen. Päätin aina altistaa itseni kaikenmaailman koulutuksille ja kritiikeille. Ei sillä niin väliä, vaikka ei aina osattaisi tai ymmärettäisi. Nytkin innostuin: "Jee, taas on mahdollisuus mennä nolaamaan itsensä". Ja yllytin siskonikin mukaan. Hellu on juuri samanlainen jännittäjä kuin minäkin. Joten oman mukavuusalueen ulkopuolelle meneminen kehittäisi varmaan Helluakin. Uskon, että aina omalla mukavuusalueella pysyminen ei kehitä ihmistä. Jos meinaa oppia jotain, on poistuttava sieltä.
Osallistuin kurssiin Eddien kanssa. Olen ajatellut, että voisihan sitä käydä Eddien kanssa tottelevaisuuskokeissakin. Alkeissahan me olemme, koska tosiasia on se, että olemme joutuneet kovasti priorisoimaan näitä metsästysasioita ajanpuutteen takia. Ruuhkavuodet etc. you know... Perusasento on kovasti vino, koiralle pitää opettaa toinen seuraamiskäsky, kun seuraa! on metsästyseuraamista (ei paikalla ei ole niin väliä, kunhan pysyy takana). Koira on onneksi nuori, joten aikaa on. Kurssilla hiottiin Eddien kanssa perusasentoa ja noudon luovuttamista. Olin ajatellut, että koiran kierroksia pitäisi saada alas, mutta Korri oli ehdottomasti sitä mieltä, että ei missään nimessä ja että koira on tosi hyvä. Pitää vaan opetella hallitsemaan ne viretilat. Äh, juu, niin justiinsa, näinpä, eipä ole tullut mieleen. Ja Eddiehän ei ole koskaan luovuttanut istuen: nytpä sitten rakennamme ota/anna-harjoituksella ja namipalkalla koiralle kunnollisen istuen luovuttamisen. Tässä murtui yksi viimeisistä ei koskaan-teeseistä: ei namia palkaksi noudosta. Ehkä se ei ole se ykkösase luovutuksen harjoitteluun, mutta ei sentään mikään synti, eikä hirviä häpiäkään... Oi miksi minun pitää olla niin jästipää, että päätän asioiden kulun, enkä osaa katsoa, miten ne oikeasti menevät... Eddie on hyvin ruokaorientoitunut ja oppii todella nopeasti namipalkalla. Jo kahdella harjoittelukerralla on muutosta ilmassa. Ostetaan aivot, mieluiten toimivat...
Annin kanssa innostuin kovasti kanssa touhuamaan ja siis on niin ihana koira. Niin se vaan tekee noutoja ja luovuttaa perusasennossa ihan tohkeissaan. Onneksi minulla on nykyään aikaa touhuta senkin kanssa. Se on ollut niin paitsiossa viimeiset puolitoista vuotta. Ihan hävettää, mutta elämä menee niin kuin se menee. Ja onneksi sen kanssa on niin kiva tehdä asioita, kun se on niin fiksu. Tämä meidän herra Hessu Hopo on paljon yksinkertaisempi.
Peurametsästyskausi loppui ja ei kaadon kaatoa. Ilvekset ovat kaiketi käyneet harventamassa. Huvittaisi käydä vielä fasaanilla...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti