Sen voin kuitenkin sanoa, että tällä hetkellä ei ole mielenkiintoa asiaan. Olen niitä ihmisiä, jotka eivät pysty kovin montaa asiaa tai vaikka rotua harrastamaan. Ei ole aikaa, eikä oikein henkistä kapasiteettiakaan. En halua jakaa vähiä "vapaa-aikojani" moneen asiaan. Ja on monta sellaista asiaa, että miksei oikein kannata sellaista hommata:
-ei kiinnosta trimmaaminen juuri lainkaan
-kasvattamisen kannalta on vaikeaa, jos ei pysty trimmaamaan kasvatteja. Olen allerginen vieraiden koirien hilseelle ja trimmaamisessa sitä pöllyää
-näyttelyt eivät enää kiinnosta lainkaan. Eikä niitä mielestäni voi kasvattaa ilman kiinnostusta aiheeseen
-koen turkinhoidon vaivalloiseksi
-kaikki meidän näyttelylinjaiset ovat olleet mielestäni liian äänekkäitä ja olen "allerginen" koirien haukkumiselle.
-kiinnostukseni on nykyään lähes ainoastaan koirien metsästyskäytössä
-kotona en voi pitää kuin kolme koiraa
-haluan keskittyä
-katsoin, etten osaa kasvattaa hyviä näyttelykoiria
Siinäpä se noin pääpiirteittäin, miksi ei. Ei mulla todellakaan ole mitään niitä vastaan, olenhan koko elämäni niiden kanssa viettänyt ja ollut omistamistani koirista ylpeä ja kovasti niitä rakastanut. Ja olen kuitenkin onnellinen, että rakkaasta rodustani löytyy minullekin sopivia koiria. Ei ole siis rotua tarvinnut vaihtaa. Olen viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana kovasti muuttunut. Kasvanut ehkä aikuiseksi ja löytänyt sen oman juttuni. Ja onneksi sen ei tarvitse olla kaikilla se sama juttu. Kyllä tähän maailmaan harrastuksia ja harrastajia mahtuu. Jokaiselle jotakin, eikö vaan ole hyvä rotu? Cockeri ku cockeri ;).
Alla on kuvia elämäni koirista, jotka eivät ole enää luonamme. Ylimmän kuvan Anni on meillä luonnollisesti vieläkin. Se on jännä, kuinka jokainen koira jättää jälkeensä lähtemättömät jäljet. Ja kuinka jokaisella on jotakin opetettavaa. Ja jokaista on aina välillä ikävä. (Tunteellinen hupsu?)
Nana, Anni ja Susu Tiaisen Helenan kuvaamana 2006
Tuisku 2002
Rilla 1996
Kismet 1981
Avilla, äiti ja minä 1975
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti