Syksyn tuntua

En tiedä, tuleeko kovinkin mollivoittoinen syksy. Tavallaan voimakas epäonnistuminen kasvatustyössä viimeisen pentueen osalta värittää koko hommaa tällä hetkellä. Tulevaisuudensuunnitelmien kariutuminen kyllä pistää miettimään koko homman mielekkyyttä. Milloin liikaa on liikaa? Ja milloin harrastus on liikaa voimavaroja vaativaa. Harrastuksenhan tulisi olla mieltä virkistävää, eikä mieltä pahoittavaa. Ja haasteiden tulisi olla tasapainossa keskenään, vai? Time out voisi olla kova juttu. Toisaalta tämä juttu on intohimo myöskin. Ehkä se pistää jaksamaan.

Yllä on kuva sisareni Annan tyttärestä Ragnhildista, joka koki kätkytkuoleman noin kolmen kuukauden ikäisenä 2010. Tasan 9 kk (kammottavaa kyllä päivälleen) hänen hautajaisistaan on meidän Markus-poika syntynyt. Markuksen odotus ja vauva-aika oli täynnä surua ja menetyksen pelkoa, joka aiheutti mm. pakonomaista tarvetta vauvan hengittämisen seuraamiseen. Ragnhildhan lopetti hengittämisen ollessan liinassa äitinsä rinnalla. En tiedä miten Anna onkaan selviytynyt menetyksestään, kun minulla oli niin vaikeaa. Oman lapsen menettäminen tuntuu ajatuksena aivan kestämättömältä.

Syy miksi nyt puhun tuosta kuolemasta on se, että nyt pentujen hoitamisen ja menetyksen yhteydessä alkoi tulla samankaltaisia pelkotiloja ja ahdistusta, kun silloinkin tuli. Luulin, että olin asian yli. Ja varmaan osittain olenkin, mutta samankaltainen (ei suinkaa kuitenkaan ihan saman arvoinen) tilanne laukaisi samanlaiset tunteet. Onneen kun sekoittuu vahvaa surua, niin ei mikään ihme, että tuntuu lähes fyysisenä kipuna.

Mitä muuta meille kuuluu: Koirilla menee ihan kivasti. Sorsia on saatu ja fasaaneja myöskin. Juha lähtee Sotkamoon viikoksi Miinan kanssa. Miinalle avoimen luokan kaksi pistettä vesityöstä, mikä oli pettymys. Mutta siihen nähden, mitä on harjoiteltu ja mikä on koiran veteen meno halukkuus, se ei ole mikään ihme. Aikaa ei ole ollut tarpeeksi. Krooninen ajanpuute on varmasti kaikkien pienten lasten vanhempien ongelma.