Miina ja muuta

Juhan keskittyessä omaan intohimoonsa eli valkohäntäpeuran metsästykseen (joka siis alkoi viime viikonloppuna), minä keskityin sitten perheeseen. Lauantaina pakkasimme familian Ninan autoon ja ajoimme Muurameen valitsemaan pentua. Perillä oli melkoinen lauma mustilaisia. Todella tasainen ja vahva pentue! Kävimme kaikki läpi eläinlääkärintarkastuksen ja tunnistusmerkinnä yhteydessä. Silmiin pisti toinen narttupentu ja kokeilimme, mitä se tekee saadessaan vapaana juosta. No samantien lähti juoksemaan pitkin taloa siipi suussaan, ei ollut moksiskaan perässään juoksevasta lapsesta ja painui arteensa kanssa sohvan taakse. Todellinen cockeri ja olin myyty. Nina halusi nähdä ulkona myöskin, mutta päätyi samaan pentuun. Niinpä musta neito Multifarious Adalmiina eli Miina tuli valituksi. Nyt vaan Miinalle pitäisi koti löytyä. Uskon, että tulee hyvä puskaohjus tästä neidosta, asenne on ainakin kohdallaan:

Miina ja Miinan siipi!

Sunnuntaina sitten istutimme Sonjan kanssa pihalle villitulppaaneja, kultasaframeja ja scilloja tähän eli etuoven eteen:

Tulee varmasti ihanan kukallinen kevät, kun sipuleita oli yli 100. Keskikesää sulostuttamaan laiton liljojen sekaan lísää liljoja (Oriental lilja Salinas ja  Värililja Monte Negro). Liljat ja pionit ovat niin parhautta. Ja vaikka muuten punainen väri ei ole suosikkini, niin kukkasissa se on paras ja kaunein.

Tässä on Eddie, joka juoksee löytämänsä peuranjalka suussaan:

Ja sitten alan olla huolissani Nanasta. Se alkaa vaikuttaa yhä enemmän ja enemmän siltä, ettei se tiedä, missä se on ja mitä sen pitäisi tehdä. Lisäksi huomasin, että sillä on toinen silmä ihan samea. Saas nähdä kauanko se vielä on keskuudessamme. Sonjan kanssa pitää alkaa puhumaan, että se ehkä lähtee piakkoin vihreämmille metsästysmaille. Siitä on jo kahdeksan ja puoli vuotta, kun meiltä on viimeksi koira lähtenyt (Nanan tytär Tuisku). Miten sen itse kestää?